* * * * *
Vasta toisena käräjäpäivänä oli Sillanpään Mariinan juttu esillä. Tätä juttua varten olikin suurin osa rahvaasta käräjäpaikalle saapunut, ja yleinen liike ja vilkkaus näkyi nyt väkijoukossa, kun hänen nimensä mainittiin. Lautakuntakin heräsi unteluudestaan, ja nimismies ja kirkkoherra, jotka yhä vain olivat syrjinkarein toisiaan katselleet, iskivät nyt silmää toisilleen, asettuen kumpainenkin lähemmäs tuomarinpöytää. Kaikkien katseet kiintyivät nuoreen tuomariin, joka tavallista vakavampana, melkein kalpeana, istui paikoillaan ja ääneti tuijotti eteensä. Hän laski päänsä kätensä varaan, leväten siten tuokion etukumarassa. Sitten hän oikaisihe suoraksi ja käski kovalla äänellä:
— Tuokaa syytetty sisään.
Kuja aukeni käräjärahvaan keskelle oveen saakka, jossa käsiraudat kilahtivat, ennenkuin itse vankia saattoi ovensuun pimennosta nähdäkään. Verkalleen hän astui lähemmäs, satojen katseiden seuraamana.
Hän oli keski-ikäinen nainen, puettuna tavalliseen, karkeaan talonpoikaisvaimon mekkoon, mutta sankan, mustan tukkansa hän oli punaisella nauhalla palmikoinut kerälle, ja uumilla oli hänellä punainen villavyö. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja otsan poimuttivat syvät, mustat viivat, mutta noista lakastuneista piirteistä näkyy vielä kadonneen kauneuden jälkiä. Silmistä kuvastuu ääretöntä surumielisyyttä, väsymystä ja epätoivoa, mutta joskus tuo raukea katse ikäänkuin kirkastuu, ja siitä singahtelee silloin intohimoisia, sapekkaita salamoita. Hän seisoo siinä hiljaisena, nöyränä, miltei ujona kuunnellen, kun nuori tuomari papereistaan lukee edellisessä oikeudenkäynnissä häntä vastaan tehdyistä syytöksistä, hän näyttää melkein suistuvan maahan noiden syytöskuormain ja häntä kohden tähdättyjen katseiden alle, eikä hän silmiään uskalla maasta nostaa. Mutta kun hänelle ensimmäiset kysymykset tehdään, niin hän vilkastuu, hän tuokioksi kuin hurjistuukin ja riehuu käsiään huitoen melkein kuin haltioissaan. Ja yleisö vetäytyy hänestä silloin etemmäs kuin saastaisesta olennosta, ja vahingoniloa ja kostoa ja kammoa kertovat sen katseet.
Olli Jaakonpoika pysäyttää hetkeksi jo aloitetun tutkimuksensa ja jää ääneti miettimään, katsellen tuota edessään seisovaa, raunioitunutta ihmisolentoa, joka ennen oli iloisin ja reippain kaikista, mutta johon nyt kaikkien viha ja vaino kohdistuu. Hänen elämässään mahtaa olla jokin erityinen katkeruuden syy, ajattelee hän, jokin katkennut kieli lienee hänestä soinnun riistänyt; on varmaankin ollut jokin tapaus, joka on viskannut kumoon hänen elämänsä ruuhen ja ajanut hänet yksin kaikkien viholliseksi, — mutta mikä on se tapaus ollut? Onko hänen sydämensä särkynyt jossakin haaksirikossa, joka on jättänyt pelkkää katkeruutta jäljelle?
Olli käänsi kysymyksensä syytetyn aikaisempiin vaiheisiin.
— Mariina Tuomaantytär, sinä olet naimisissa, olet jo ollut toistakymmentä vuotta. Miksi erosit miehestäsi ja rupesit yksin elämään?
Mariina kävi nyt yht'äkkiä ikäänkuin hätääntyneeksi eikä osannut vastata mitään, vaikka tuomari uudisti kysymyksensä. Silloin väkijoukosta astui esiin laiha, kuihtunut mies, joka oli ollut hänen aviomiehensä ja joka vinkuvalla äänellä rupesi selittelemään:
— Meiltä kun tässä takavuosina kuoli lapsi hänen viereensä vuoteelle, — liekö maannut sen tukehduksiin, vai muutenko lie hengiltä päästänyt —, niin tämä Mariina heittäytyi vähän höpsäkäksi, eikä ole minua sen koommin viereensä laskenut. Enkä tuonne ole pyrkinytkään, paholaisen langoksi … jos puheissa on perää. Siitä pitäen se muutti yksin elämään saunaan kylän laitaan, ja siellä tuo on sitten rähjännyt. Siitä on ero alkuisin.