— Kirkkoherra kuollut… Näittekö, minkälaisen myrkkykatseen häneen
Mariina eilen heitti… Hän se pappimme taioillaan tappoi…
Olli Jaakonpoika hypähti pystyyn, hieroi silmiään ja tapaili päätään: puolenyön aikaan … juuri silloin, jolloin Mariina tajuttomuuteensa vaipui ja puhui sekavia sanoja… Sinä oikkuisa sattuma, oletko todellakin taas tässä vetänyt ristin yli järjen kaikkien laskujen…? Vai mitä? Mitä lopuksikin on tämä näkymättömäin vaikutinten leikki, mitä täytyy siitä uskoa, mitä saa enää harhauskoksi leimata…? Ajatukseni tylsyy … onko hän sittenkin noita, paholaisen palvelija? Ei, sehän on mielettömyyttä! Mutta kumminkin, te salaiset vallat, joita oppimaton kansa uskoo taivaan ja maan välillä liikkuvan ja joita me valistuksen harrastajat kiellämme … te näkymättömät henget, vaikutatteko sittenkin joukossamme ja teette pilkkaa vastarinnastamme…? Ei, ei, minähän hourin tässä minäkin taikauskon vallassa, ja miksi? Jonkin sattuman takia, jota en vielä tarkemmin tunnekaan, joka ehkä on alusta loppuun herkkäuskoisten ämmäin juorua.
Nopeasti Olli Jaakonpoika pukeutui, mutta hälinä ja meteli oven takana kävi joka hetki yhä äänekkäämmäksi. Hän ei voinut olla taaskin pysähtymättä ja kuuntelematta erinäisiä katkonaisia huudahduksia.
— Puolenyön aikaan kuuluu hänen luonaan vankilassa taas käyneen musta mies, vieläpä tuomarin haamuun puettuna… Varjele meitä taivas, piruthan elämöivät keskuudessamme…! Hänet on poltettava, poltettava pian, hän tuhoaa muuten koko maakunnan… Avaimet se oli ottanut vartijalta, mutta silti se oli mennyt sisään lukkoja avaamatta… Ja sisästä vankilasta oli yöllä tuli loistanut, ja hornan henkiä oli siellä nähty liikkuvan… Ja juuri sillä hetkellä pappi kuoli!
Ja toiset äänet voivottelivat vielä haikeammin:
— Ei ollut kirkkoherra ehtinyt saada sakramentteja esille … niin oli typerrytty … jos se ne olisi ehtinyt saada, niin kilpistyneet olisivat hänestä saatanan nuolet…
Epätoivon hiki helmeili nuoren tuomarin otsalla. Hän oivalsi nyt, että hän tuolla öisellä retkellään oli yhä turmellut asiaa, jonka hyväksi hän oli tahtonut toimia, ja oivalsi samalla, ettei hän sitä myöskään voinut ryhtyä selittämään, ei kukaan olisi häntä ymmärtänyt eikä uskonut. Eikä hän enää tahtonutkaan mitään selittää, hän ei voinut mitään selittää, hän epäili jo itse, epäili itseään, epäili kaikkea. "Olenko minä harhatiellä ja kaikki nämä noituuden uskojat oikeassa?", kysyi hän itseltään, eikä uskaltanut siihen vastata.
Kiireesti hän järjesti pukunsa, kiireesti ahmaisi hän aamiaisensa, hän kiirehti, ikäänkuin jotakin pahaa pakoon joutuakseen. "Pois tästä noitien pesästä, muuten olen itsekin noiduttu", hän hoki itsekseen. Aamu oli vielä aikainen, kun hän, eilistään kalpeampana, astui käräjätupaan ja määräsi käräjiä jatkettaviksi, ilmoittaen, että hänen täytyi samana päivänä vielä ehtiä Ilmajoelle. Hevosen hän käski ajoissa valjastaa, aikoen lähteä heti toimituksen päätyttyä ajamaan.
Lautamiehet hänelle riensivät kertomaan yön kamalasta tapahtumasta. Kirkkoherra oli illalla, kuumasta käräjätuvasta tultuaan, ajanut pakkasessa kotiinsa ja sinne tultuaan tuntenut voivansa pahoin. Yöllä tauti äkkiä kiihtyi, hän sai halvauksentapaisen puuskan, joka lyhyessä ajassa teki miehestä lopun. Luultiin Mariinan taioillaan hänet tuhonneen, kirkkoherra oli itse häntä kuolinvuoteellaan siitä syyttänyt…
— Kirkkoherra lienee kylmettynyt ja siitä saanut taudin, lausui Olli hiukan kärsimättömästi ja välinpitämättömästi, käskien tuoda vangin sisään. Mutta samalla hän lisäsi lautamiehille: — Kuunnelkaamme syytetyn omaa tunnustusta, hän ei näytä tahtovan tekojaan salata. Ja hän tulee kyllä saamaan tuomionsa, älkää peljätkö, te saatte taas nähdä rovion…