— Mutta hänhän oli viaton.
— Mikä lie ollut, noitana tuo poltettiin.
Tämä juttu se oli ensimmäisenä Ollin mieleen jo poikasena kylvänyt kytevän epäilyksen kaikkia noita noitajuttuja kohtaan, joiden perättömyyden hän aavisti, ja myöhemmin hän oli aivan täydestä vakaumuksesta ruvennut selittämään noita juttuja ihmisten herkkyyden ja pelon ja eksytetyn mielikuvituksen ilmiöiksi. Hänen opintoajallaan oli Turun yliopistossa, jossa kyllä yleensä oltiin täydellisesti noitatutkimusten kannalla, viime aikoina, 16-sataluvun loppuessa, kumminkin käyty vähän kriitillisemmiksi erottamaan toisistaan taikauskoa ja rikosta, olipa siellä tuntunut jo selviä ennakkoluulottomia virtauksiakin. Näitä oli tullut lännestä päin. Olli oli Ruotsissa oleskellessaan tutustunut tukholmalaiseen lääkäriin Urban Hjerneen, joka oli ottanut varsinaiseksi tehtäväkseen todistaa, kuinka nuo noituussyytökset säännöllisesti olivat kiihoitetun mielikuvituksen tuotteita, peräisin turhasta pelosta, vaikka taikausko ne oli kasvattanut kamaloiksi rikoksiksi, joita itse syytetytkin toisinaan uskoivat tehneensä. Tämä kylvö oli toki muutamissa ottanut itääkseen, ja se oli vaikuttanut, että yksin lainsäädäntöönkin, joka sääsi ehdottoman kuolemanrangaistuksen noituuden harjoittamisesta, oli jo ruvettu valmistamaan lieventäviä aukkoja, joiden kautta syytetty puhdistusvalalla saattoi päästä kanteesta vapaaksi, mutta vielä tällä hetkellä rehoitti lainsäädännössä vanha ankaruus täydessä kovuudessaan. Tuomarista riippui paljon, riippui koko tutkimuksen johtaminen. Ja Ollissa, joka oli vakuuttunut siitä, että koko tuo peljätty ja vainottu noituus oli pelkkä aikakauden tauti, sairaan mielikuvituksen harhausko, oli kypsynyt päätös, että hän puolestaan käytännössä koettaa paljastaa tuon harhauskon ja tuomarina johtaa kansaa oikeammalle tolalle. Hän oli päättänyt tutkia noitajuttuja sellaisella tavalla, että sekä syyttäjäin ja todistajain että syytettyjenkin täytyisi huomata, kuinka he taistelevat perättömiä pelkoja vastaan ja kulkevat valheen palveluksessa. Hän tahtoi puolestaan vaikuttaa tuon taudin tappamiseksi, joka jo Suomessakin oli tuottanut niin paljon kauhua, kärsimystä, katkeruutta ja vuodattanut niin paljon viatonta verta.
Näitä nuori lainlukija mietti siinä ajellessaan Pohjanmaan aavoja pitkin, eikä hän voinut välttää, että hän päättäväisyytensä sekaan tunsi epäilystäkin ja arkuutta. Hänen täytyisi taistella koko kansan harhauskoa, vuosisataista ennakkoluuloa, vastaan, ja hän tiesi, että se varsinkin siinä jutussa, jota hän nyt oli lähdössä käsittelemään olisi vaikeaa. Hän koetti karkoittaa nuo mietteet mielestään ja virkkoi kyytimiehelle:
— Tunnetko sinä tuon Sillanpään Mariinan, jota meidän tänään tulee tutkia ja tuomita Mustasaaren käräjillä?
Kyytimies kääntyi vähän epäluuloisena reessä ja vastasi verkalleen:
— En tunne, en ole eläissäni koskenut koko elukkaan, jumalankiitos. Mutta kuullut olen hänestä paljon, nähnytkin joskus. Papitkin sanovat, että hän on pahimpia noitia, mitä täällä on liikkunut, monessa pitäjässä häntä pelätään. On onni, että hän nyt edes saadaan roviolle.
Nuori lainlukija huoahti. — Roviolle, — hänhän juuri tahtoi tehdä kaiken voitavansa, ettei edes tämä taikauskon uhri sinne joutuisi. Mutta helppoa se ei tule olemaan. Tämän naisen, Sillanpään Mariinan, oli jokin vuosi sitten syytteenalaisena ollut vaimo ilmoittanut myötäsyyllisekseen, ja kun hän näin kerran oli julkisesti noidaksi mainittu, oli kaikilta tahoilta satanut syytöksiä häntä vastaan, — oli kuin jokin tenho ja pelko, joka näihin asti oli pidättänyt kansaa tätä naista ilmiantamasta, yht'äkkiä olisi lauennut ja koko tuo salattu viha ja kammo päässyt syöksähtämään esiin. Kaikesta päättäen hän näytti olevan surman oma. Sillä pahinta kaikesta oli se, että hän, kuten Olli oli kuullut, itse lienee vankina ollessaan tunnustanut yhtä ja toista, mikä oli hänelle raskauttavaa.
Mutta sittenkin, hänkin on viaton, mielikuvituksensa uhri, — Olli oli siitä tässä tapauksessa erityisesti vakuuttunut. Sillä hän tunsi itse tämän syytteenalaisen naisen, muisti hänet lapsuutensa ajoilta kodistaan Vaasasta, jossa hän usein oli kasvavana poikana ihaillen katsellut sitä mustasilmäistä, säkenöivää, harvinaisen vilkasta naista, jota Sillanpään Mariinaksi sanottiin. Tuo nainen saattoi olla kevytmielinen, saattoi olla tunteiltaan vaihtelevampi ja mielikuvitukseltaan herkempi kuin muut tytöt, mutta mikään noidanalku hän ei ollut, — eikähän siitä vielä ollut kulunut kahtakymmentäkään vuotta. Tuon iloisen immen siis nyt väitetään retkeilleen helvetissä ja noituneen sinne muitten lapsia ja itsensä synnyttäneen lapsia pirulle, — ei, tämä on jo liian surullista ilvettä.
Hän tunnustaa itse… Mutta hänelle täytyy juuri todistaa, että hän muistelee tositapauksiksi näkemiään unia, haavekuvia, kuulemiaan kaskuja, joilla hän ensiksi on tahtonut pelättää lapsia ja herkkäuskoisia ja hankkia itselleen kunnioitusta naapuriensa joukossa, ja joita hän sitten on ruvennut itsekin uskomaan. Hänelle täytyy juuri todistaa, että mahti ja voima, jonka hän luulee omistavansa, on luuloteltua, valhetta…