Mariina ei vastannut. Kansanjoukko kävi levottomaksi ja rupesi surisemaan. Tuomari korotti äänensä hälinän yli:
— Syytetty väittää nähneensä kirkkoherran kuolevan. Oletko siihen syypää, oletko noitunut häneen kuolemantaudin?
Mariina horjui, hätäysi, vastasi hyvin nopeasti:
— Minä, en, vaan se toinen … se musta mies.
Pitkään venytettyä, ihmetteleviä huudahduksia kuului kansan joukosta.
Tuomari itsekin näytti olevan mitä suurimmassa jännityksessä.
— Mutta sinä olit siinä läsnä, olit apuna, Mariina, kerro totuus, niinkö?
— Niin.
— Ja kumminkin makasit vankilassasi, etkö maannut?
— Makasin, mutta kirkkoherran näin kuolevan…
Väkijoukon äänekkäitä huutoja ei voinut enää mikään hillitä, siitä kuului nyt aivan ulvovia huudahduksia ja kirouksia. Eikä tuomari enää koettanutkaan sitä asettaa, hän istui paikoillaan ja tuijotti melkein tylsästi vastapäätään seisovaan naiseen. Hän ei ymmärtänyt enää mitään, hän ei uskaltanut enää epäilläkään…