Ei, päinvastoin välkkyi hänen katseensa nyt kirkkaampana kuin koskaan ennen, ja hänen äänessään oli lämmin elämänhalun sointu, kun hän siinä työnsä varrella keskusteli toverin kanssa, joka istui patjapenkillä ikkunan alla. Siitä päivästä asti, jolloin Evert oli venheestä vuoteelle nostettu — ja jolloin tykit olivat ruvenneet soimaan Siikaniemen rannalta —, oli hänen luokseen joka päivä juossut linnan päärakennuksesta se mustakulmainen tyttö, joka siinä nytkin neuleensa yli kumartui. Hellyydellä oli tyttö tahtonut hyvittää entisen vallattomuutensa, eivätkä he enää olleet lemmellään leikkineet, — sulholleen Kirsti nyt lahjapaitaa kirjaili. Heti kun Evert oli vuoteeltaan tointunut, olivat he ilmoittaneet omaisilleen kihlaliittonsa ja alkaneet rakennella tulevaisuutensa onnentupia.
— Tyydyt siis tänne Viipuriin jäämään, linnanvoudin emännäksi? niin kyseli Evert taas työnsä keskeltä, muistamatta, monettako kertaa hän sitä tytöltä uteli. — Voudin viran saan isäni jälkeen, kun sota on päättynyt; se on kauan ollut suvussani. Mutta sinun sukusi on asunut päälinnassa.
Tyttö keskeytti hänet lempeällä nuhteella:
— Johan sen tiedät, Evert; miksi kyselet! Ja sinun Savossa ollessasi minä päätin, että tänne minä tahdonkin jäädä.
— Se oli minulle siis onnen matka, tuosta naarmusta huolimatta!
— Älä noin puhu, Evert, — se olisi voinut olla sinulle surman matka. Kauhulla minä sitä muistelen koko ikäni.
Moneen kertaan oli Evert kertonut kihlatulleen tuon seikkailuretkensä, joka monessa muodossa oli ollut hänelle niin kohtalokas. Saimaan vesillä oli vilissyt vihollisia; Possen airueiden oli täytynyt vältellä kyläsaaria ja yöpyä nuotioitta. Mutta paluumatkalla Savonlinnasta olivat he toki tehneet kiusaakin vainolaisille. Nämä olivat lähteneet läntistä manteretta ryöstämään ja kätkeneet sotavenheensä. Tällaiseen kätköpaikkaan olivat airueet osuneet ja hävittäneet siellä olevat venheet ja muonan, siten säikyttäen karjalaisten koko joukon pois hävitystyöstä. Mutta näiden päätä pahkaa kotiinsa palaavain vainolaisten kynsiin olivat he itse olleet sotkeutua, — ainoastaan huima sounti oli heidät pelastanut Vuoksenniskaan.
Näissä Evertin kertomissa seikkailuissa ja vältetyissä vaaroissa askarteli nytkin neulovan neitosen mielikuvitus. Mutta nuorukaisen mietteet tähtäsivät yhäti vain eteenpäin, ja tuokion kuluttua hän taas kysyi:
— Ja äitisi antaa siis suostumuksensa, Kirsti? Oletko siitä varma?
— Olen toki.