Muureilta suuntausivat silloin monet pikkutykit ja musköötit tätä lentävää parvea sekä sen päällikköä kohti, jota piiritetyt enimmän pelkäsivät ja enimmän vihasivat. Siellä täällä näkyikin kiitävä ratsumies suistuvan hevosensa selästä toisten jalkoihin. Mutta itse johtaja, johon nuo laukaukset olivat tähdätyt, istui pystynä ja uljaana korkeajalkaisen ratsunsa selässä, ikäänkuin varmana siitä, että häntä ei surman luoti tapaa.
— Suotta sitä miestä kohti ruutia tuhlaavat, virkahti Evert, joka palavin silmin seurasi ritarin ratsastusta. — Vaan jos pääsisi silmä silmää vastaan…!
— Ruutia on kyllältä Possen kellarissa. Mutta tuo mies on todella kuin airokas, se luistaa sormienkin lävitse, — näet, miten multa hänen ympärillään pölisee!
Evertin koura puristi suonenvedontapaisesti peitsen vartta kun hän uudisti sydämessään eilisen valansa…
Mutta pommitus kiihtyi yhä, ja pian tunsivat nuoret miehet, että venäläisten tykkien tuli kohdistui etupäässä juuri Väkitornia ja sen viereistä muuria kohti. Taas olivat venäläiset vetäneet nuo seitsemän sylen pituiset, mustakitaiset tuliputkensa lähemmäs kaupunkia; ne syytivät nyt vähäväliä suistaan raskaita kiviä muuria vastaan, niin että se tutisi miesten jalkojen alla. Pienemmät tykit sylkivät samalla lyijy- ja rautakuulia rintavarustusta vastaan, soralla melkein sokaisten vartijain silmät.
Mutta nyt eivät olleet enää ääneti Viipurinkaan tykit, kun yhä likenevä vihollinen suojatonna läheni aukealle kentälle. Evertillä olivat korvat lukossa, hän hääri kuin huumautuneena vartiopaikallaan, kantaen luoteja ja täyttäen ruutimittaa Pentille, joka ampuma-aukon luona vuoroin latasi, vuoroin laukasi kumeaäänisen, yhä enemmän kuumenevan tykkinsä. Ja samaa oli peli pitkin pitkää muuria.
Sitä kesti kauan. Kuinka kauan tätä heltiämätöntä pommitusta näin jatkui, sitä eivät muurinsyrjän nuorukaiset voineet sanoa, mutta eivät he siitä välittäneetkään; he vain tekivät tehtävänsä, tietäen, että kaikki muut tekivät samoin. Savulta he eivät voineet paljoakaan huomata, mitä heidän ympärillään tapahtui. Joskus vain, kun tuuli, kiukkuisesti singahtaen mereltäpäin, hetkiseksi lakasi muurin reunan ja sen alustaisen kentän puhtaaksi, näkivät he vihollisten tuhantiset laumat pitkin vallihaudan edustaa kuumeentapaisessa touhussa. Heidän äänekkäät komentonsa kajahtivat muurille asti, ja kun ne joskus repesivät raikuvaan riemuhuutoon, silloin puolustajat arvasivat, että johonkin torniin tai muurinkolkkaan oli uusi lovi saatu ammutuksi. Mutta taas tyyntyi tuuli ja katkeranimelä ruudinsavu sakeni niin, että se melkein salpasi kurkun ja peitti taistelurintaman näkymättömiin. Ja sitä myöten kuin tuuli tyyntyi, terästyi pakkanen, joka kylmänä kuurana painautui alas maata vasten.
Väkitornissa, josta Posse taas taistelua seurasi, kävi airueita vähäväliä. Bitz lähetti pyytämään lisäapua Lakamundin aukolle, jossa viholliset jo rynnistivät. Karjaportin torniin tarvitsi Frille lisää tulirakeita; hän ampui sieltä niin tuhoisasti ryntääjiä, että nämä kerran toisensa perästä peräytyivät. Possen ääni soi kaikille varmana, vaikuttaen rohkaisevasti ja rauhoittavasti ympäristöönsä. Mutta yhtäkkiä se vaikeni kesken lauseen.
Raatihuoneenportin tornista paukahti hätäkello soimaan. Sinne pyydettiin kiireistä apua. Sitä oli Tönne Eerikinpojan annettava Munkkiportilta, niin huusi Knut herra airueelle, muualta ei enää riittänyt…
Hetkeksi leuhautti tuuli taas savupeittoa, ja nuorukaiset näkivät Raatihuoneenportin tornin pohjoisen sivustan suistuneen, nähtävästi haudaten paljo porvarillisia puolustajia alleen. Tykit olivat sieltä kaatuneet ja ampuminen lakkasi. Hurjasti huutaen näkyivät nyt novgorodilaiset, korkeita tikapuitaan kohotellen, juoksevan tätä vaiennutta varustusta kohti. Mutta samassa välkähti Tönne Eerikinpojan kiiltävä kotkankypärä puoleksi suistuneen muurinsarven tyngällä, — hän nyt kokosi miehiään sen puolustukseen.