Kuin taikavoima ajoikin muurinsarvelta soiva torvi vauhtia vihollis-joukkoihin, ja samalla se tietysti puolustajain mieltä masensi. Nämä saivat hetki hetkeltä tappelun jatkuessa tehdä uuden huomion, joka huvensi heiltä menestyksen toivoa. Mutta kuitenkin he taistelivat hellittämättä, iskivätpä epätoivossaan lopulta sulin käsinkin päälle tunkeviin vihollisiinsa.
— Entä mikä on tuo räminä? — Evert oli yhtäkkiä pyörähtänyt ympäri. — Venäläisten pasuuna soi jo Karjaportintornistakin… ei, Lakamundintornista se soi!
— Eipä näy kestäneenkään siellä puuvarustus, — arvasihan sen!
— Noin, sinnekin laumoja lainehtii!
Pommitus oli vähän laimentunut, savu ei enää sakeimmillaan peittänyt maisemia, joista esineitä jo erottautui. Viestinviejiä näkyi muurinreunaa pitkin lennähtävän edestakaisin kuin sukkuloita. Muuan airut huusi ylös Väkitorniin, että Juhana Frille oli Karjaportilla kaatunut, ammuttu kivi oli musertanut hänen rintansa. Ja ikäänkuin sen surunviestin vahvistukseksi kajahtivat nyt kaikkialta venäläisten riemuhuudot, kun he pasuunain voitonvarmojen toitotusten kutsumina riensivät valloittamiinsa Viipurin torneihin. Heitä elähdytti varmuus siitä, että vihdoinkin oli voiton hetki tullut. Ja puolustajain vastarinta talttui taittumistaan. Vielä näkyi tosin joku joukko asepalvelijoita juoksevan pitkin muurin kuvetta väistyville avuksi, mutta vaienneet olivat jo hälytyskellot ja vain silloin tällöin enää ammuttiin harvenneilla tykeillä.
Ainoastaan askel askeleelta puolustajat sentään peräytyivät sitä myöten kuin hyökkääjät saivat muurilla jalansijaa. Paljon työtä jäi heidän jälkeensä mustille ja harmajille veljille, jotka koettivat muurinharjalta korjata pois henkiin jääneitä haavoittuneita.
— Entä nyt, mitäs me teemme? virkahti Evert tuokion kuluttua, nähdessään porvarien ja talonpoikain vihdoin laskeutuvan pykäläportaita myöten alas Raatihuoneen tornin puoleiselta muurilta, joka jo oli vihollisten hallussa.
— Mekö? Me tietysti jatkamme taistelua, vastasi Pentti, kumartuen taas tykkinsä ääreen.
Samalla aikaa kuin venäläiset tekivät väkirynnäkkönsä noihin toisiin torneihin, olivat he keskeytymättä jatkaneet keskustorninkin pommitusta. Sieltä oli Winholt puolestaan hellittämättä vastannut, levittäen surmaa vihollisten sakeihin joukkoihin. Mutta siitä huolimatta nämä työntyivät yhä lähemmäs. Ja yhtäkkiä tunsi Pentti, joka juuri oli laukaisemassa tykkiään, tämän heilahtavan ja vierivän alas jalustaltaan. Koko muuri huojui, soraa sinkoili toverusten niskaan ja Pentti kaatui kumoon tykkinsä alle.
— Muuri suistuu, huudahti Evert, peräytyen vaistomaisesti kauemmas tornista.