Ei näkynyt vieläkään elävän jälkeä tieaukealla. Koko maakunta oli niin autio ja kuollut, kuin ei siellä elämää eikä liikettä olisi koskaan ollutkaan. Poltettujen kyläin asukkaat lymyilivät pakopirteissään syvissä metsissä, tietämättä mitään vihollisten poistumisesta.
Mutta entistä nopeammin katkesi nyt taival hiihtäjiltä. Pian olivat he sen merkkikiven luona, josta he tiesivät vanhan kauppatien vievän merenrannalta Lappeen kylien kautta Savoon. Siinä tienhaarassa oli heidän erottava, Pentin jatkaakseen yksin matkaansa valtatietä länteen päin, Viljon ja Hintsan poiketakseen pohjoisille metsämaille ja sitten Saimaan selkien poikki kauas yksinäiseen Olavinlinnaan. Näillä hiihtäjillä ei ollut paljon toivoa tavata ihmisasuntoa hävitetyssä maakunnassa, mutta Pentti tiesi ainakin Kymijoella ihmisiä löytävänsä, sillä siellähän piti vielä jotain sotaväkeäkin olla koolla.
— Viekää terveiset Savonlinnan miehille, virkkoi viimemainittu tovereilleen. — Ja sitten kotipuoleen, kun sinne joudutte.
— Jos joudumme! Ja milloin palaat sinne sinä? kysyi Viljo. — Vai jäätkö pitkiksikin ajoiksi Turkuun?
— En tiedä jäänkö sinne vai palaanko Viipuriin. Siellä ehkä edelleenkin miehiä tarvitaan.
— Jos tarvitaan, niin siellä tavataan, virkkoi Viljo, kääntyen päättävästi korpeen päin.
Sukset sihisivät eri tahoille autiossa metsässä. Hiihtäjät lisäsivät vauhtia, lisäsivät sitä lämpimikseen, sillä pakkanen kiristyi taas vihaisemmaksi, mutta myöskin mieltensä halusta. Vietävinään olevat viestit heitä kannustivat, ja heissä itsessään paloi jo ikävä päästä tästä kolkon hävityksen maailmasta ihmisten ilmoille.
XVI. RUOTSIN APUVÄKI.
Turun piispanlinnan holvikattoisessa kirjastohuoneessa työskentelivät harmaanhämäränä joulukuunpäivänä piispa Maunu Särkilahti ja hänen sihteerinsä, maisteri Paavali Scheel. Piispan edessä pöydällä oli pieni pino ohkaisia, nahkakantisia kirjoja, joita hän järjesteli eri kasoihin. Se oli ensimäinen Suomea varten painettu kirja, Turun hiippakunnan pappien messuopas, Missale Aboense. Tämä kirja oli jo Konrad-piispan aikana painettu Lyypekissä ja oli sitä silloin jo jaettu, mikäli oli riittänyt, papeille ympäri maan. Nyt oli äsken saapunut Saksasta tätä nuoren kirjapainotaidon kallista tuotetta uusi lähetys, ja Maunu-piispa puuhaili nyt sen levittämistä seurakuntiin.
Mutta surukseen oli hän huomannut tarpeelliseksi lähettää "missalen" mukana ankaran paimenkirjeen papistolleen. Hän oli näet tarkastusmatkoillaan kokenut, ettei monessakaan Suomen maakirkossa tämän jumalanpalvelusohjeen määräyksiä seurattu, vaan lojui tuo kallis aarre pappiloissa jonkinlaisena koristuksena, lukematta ja käyttämättä. Ja mielihaikealla täytyi Maunu-piispan myöntää tietävänsä senkin, mistä tuo johtui: Suomen papit eivät olleet ainoastaan harjaantumattomat präntättyä lukemaan, vaan oli sen pahempi heillä useimmilla latinankielen taitokin kaikista koulupänttäyksistä huolimatta siksi hatara, etteivät he tuota heille lähetettyä kirjaa täysin ymmärtäneetkään. Maunu-piispa nyt kiertokirjeessään kehoitti heitä ponnistuksiin, verestääkseen koulunaikaiset latinanmuistonsa; hän vaati heitä ehdottomasti perehtymään kirjan ohjeisiin ja rangaistuksen uhalla noudattamaan niitä toiminnassaan.