"Etkö häpee!" tiuskasi pormestarinna ja kenokaulassa käydä sipsutti hän kammarista, heittäen sinne pormestarin, joka nyt oli sekä peljästyksissä että katuva, ajatellen mitenkä pulastansa pääsisi. Ukko milloin tuijotti kattoon milloin ikkunaan, siksi että rouvan vinkuva ääni vihdoin kuului lausuvan: "korjaa luus' sieltä, ettet sokase koreaa kammariani."
Nytpä ukko sukkelaan sai hattunsa ja keppinsä ja niin raastupaan, jossa kysymys oli saisivatko kaupungin nelijalkaiset, niinkuin tähänkin asti, estelemättä ja luonnollisessa viattomuuden tilassa mieltänsä myöten kävellä kaduilla.
Virastosta kotio tultuaan, sai pormestari vielä kiivaita muistutuksia huonosta ihanne-ajustansa ja lisääntyvästä kylmäkiskoisuudestansa pormestarinnan suloa kohtaan. Mutta siitä hetkestä päätti lemmellinen rouva avata miehensä silmät ja tehdä hänet niin rakastuneeksi kuin nuorenakin oli ollut, sillä hän väitteli olevansa kyllä keinokkaan jos vaan tahtoi, ja sen oli nyt toteen näyttävä.
Pormestarinna tunsi erään noituri-Anna nimisen akan, joka kyllä ei asunut kaupungissa, mutta tuli sinne ajottain rahallista ammattiansa ajamaan. Se oli jättiläisen suuruinen eukko, väkevä ja leveäsuinen, joka suurilla hampaillansa yhtä helposti puri rautanaulan poikki kuin tytöt langan pään. Tälle ilmoitti rouva mikä hänen sydäntänsä raskautti. Vanha Anna kuunteli tarkasti ylevää ystäväänsä. Kuin velho oli vaatinut ja saanut suuren lasin viinaa, jonka sisällystä taikalukuja höpisten katseli, kysäsi hän, oliko hänen miehensä vielä hänelle kaikissa kuuliainen. Tähän saatuaan myöntävän vastauksen, viskasi eukko yhtäkkiä kaiken viinan kurkkuunsa, juhlallisesti lausuen: "sittenpä ei hätää, jahka vaan teette kaikki, mitä minä käsken."
Tämän lupasi rouva iloisena.
"Teidän täytyy, sanoi noita, pukeuta vanhaan morsiuspukuunne, samoin myös herra pormestarin; sitte käydä pimeässä hautausmaalle, siellä luen minä luvut, niin sitte saatte nähdä tulevanne yhtä onnelliseksi kun naimisenne ensi päivänä."
Läpi-iloisena kiiruhti pormestarinna kotio valmistustoimihin.
Mutta ukko pormestaria oli tällä kertaa rouvansa tuumiin melkein taipumaton. Paljon kyyneleitä ja rukouksia oli tarvis, ennenkuin sai miehensä, joka muuten oli kyllä nöyrä ja kuuliainen, vast'uudesta rupeemaan sulhaseksi, mutta vihdoin öitä ja päiviä häntä kaikin tavoin piinattuaan, sai hän hänen myöntyneeksi.
Pimeänä syysiltana kello 11 oli pormestarinna vaatetettu entiseen morsiuspukuunsa. Sen aikaisia koristuksia oli eukolla yltäkyllin. Itse pormestari tuli tästä niin liikutetuksi että pukeutui hänkin vanhaan virkanuttunsa ja miekka kupeelle. Niin oli siis pormestarikin nuoruutensa puvussa, vaikka kyllä vaivaloisesti, sillä nuttu oli niin ahdas että pormestarin kädet seisoivat kuin myllynsiivet, joten parhaimmalla tahdollakaan ei saattanut rouvaansa likistää. Mutta rouvan länninki taas oli samasta syystä runsaan puolen kyynärää auki takapuolella, joten siis etupuolla virhe oli näkymätön.
Morsian pani vihkimäsormuksen sulhasen vasempaan pikkusormen ja kaksikulmainen hatun hänen oikiaan käteensä.