Erän värjärin työhuone oli vaarassa tulla joko muserretuksi tai jäitten viemäksi. Huolettomasti katseli omistaja tätä. Häneltä kuin kysyttiin, eikö vaaraa pelkäisi, vastasi hän: ei hätää mitään; se on palovakuutettu.
Alkaen Ämmäkoskelta, lisääntyi pää-joukkoja, kunnes kulkivat alas kaikki Oulunjoen putoukset ja päästyänsä Niskakosken saivat vihdoin levätä Pohjanlahden helmoissa. Mutta pakkaistalvina, jolloin meren jää on niin vahva ettei tunkevat virran jäät voi sitä särkeä, kokoontuu niitä summassa virran suuhun. Juoksussansa näin estettynä kohoaa virran vesi kaupungissa julmasti, uhaten vahingoita tehdä, mutta useastikin murskaavat virran jäät vastaisensa merijään ja rauhallisessa yhteydessä käyvät molemmat valtameren avarassa helmassa sulamaan.
Putouksen yläpuolla Erkkolan luona kävi talvitie virran yli. Täällä kuin virran tähden ei ollut jäätä, laitettiin sitä siihen levollisesti. Maamiehet, näet, kiinteimmästä jäästä pitkinpäin virtaa hakkasivat irti jääkappaleen, niin pitkän kun virta oli leveä. Sitte annettiin virran vähittäin viedä se muassansa kääntäen sitä niin, että sen toinen pää tuli rannalle, kunnes virta käänsi sen toisen pään toiselle rannalle. Kovat pakkaset jäädyttivät sen niin lujasti kiinni rantajäihin, että sitä kävi hevosilla ja kuormilla ajaminen. Tällaista jäätietä sanottiin sillaksi. Sellainen silta rakettiin joka talvi uudestaan virran yli, ja juuri sen irti käyminen ennustaa yleistä jäänlähtöä.
12.
Eriskummallinen mäen-lasku
Kummallisista tapauksista kosken luona, tai oikeimmin sanoaksemme koskessa, ansaitsee seuraava jäädä jälkimailman muistiin. Se onkin luonnoltansa ihan pohjoismainen talvitapaus, joka muissa maissa olisi mainioksi tehnyt tapauksen sankarin. Suomalaiselle se näytti aivan vähäpätöiseltä.
Eräs vanha, Antti Hägg niminen merimies, pitkä ja vahva, vaatetettu kuluneesen merimiehen pukuun, tuli kylmänä talvipäivänä Kallisenmäelle, josta hänen oli kulkeminen alas. Perässänsä veti ukko tiilikuormaa kelkassa, Mäen päälle tultuaan istui ukko mukavuuden vuoksi kuormalle, laskeaksensa mäeltä alas. Mutta raskasta kuormaansa ja kelkkaansa ei ukko voinut johtaa oikeaa suuntaa. Täyttä vauhtia luisti kelkka joelle suurta värjärien tekemää avantoa kohden. Vankkana ja ääntämättä kiiti merimies avantoa ja hengen vaaraa kohden päästämättä hätähuutoa tai pyytämättä apua ihmisiltä, jotka toisen läheisen avannon luona kummastellen ja suu auki näkivät ukko Häggin mäkeä laskevan ja täyttä hojakkaa panevan suurta avantoa kohden. Silmänräpäyksessä oli hän kuormineen kelkkoinensa koskessa jään alla.
Tämän nähtyään saivat näkijät äänen. Akat, jotka olivat vaatteen pesossa, juoksivat huutaen, ja pian oli väkijoukko avannon ympärillä, mutta ei merkkiäkään näkynyt onnettomasta, joka heidän silmiensä nähden oli koskeen joutunut.
Hukkunutta ruvettiin koettamaan saada ylös; reikiä hakattiin useampaan kohtaan jäähän, mutta turhaan. Ei edes raskasta kelkkaakaan löydetty koskesta, joka kolkosti humesi jääkannen alla.
Parin tunnin kuluttua, kunnes koko toivo oli loppunut, alkoivat työmiehet lähteä pois jäältä. Ihan odottamatta kuultiin huuto ja nähtiin miehen pää toisesta pienemmästä avannosta sadan sylen vaiheella haetuista paikoista. "Miehet hoi! auttakaa minua tästä saakelin rotan reijästä", huusi Hägg. Avanto, näet, oli niin ahdas, että ukko ei siitä mahtunut ennenkuin sitä kirveellä avaroittiin. Vihdoin nousi Hägg jäälle, oikasi pitkän selkänsä ja lausui: "saakelin köyryselkänä siellä alhaalla onkin kuleksiminen!" Huolimatta siitä että oli läpimärkä, veti ukko kelkkansa nuoraa lausuen: "ylös veikko! sinuapa en heitäkään, kosk'et vaarassamme lastista mitään mereen heittänyt."