28.
Rovastin rouvan pula.
Rovasti Idmannin rouva seisoi Iin pitäjän pappilan isoilla rapuilla. Hän piti toista kättänsä silmiensä edessä auringon varjona, toisessa oli vesipullo. Hän tarvitsi apua, mutta oli pulassa. Miehensä ja apulainen olivat menneet lähimäiseen kestikievariin kuningas Adolf Fredrikkiä vastaan, joka v. 1752 matkusti Pohjanmaan lävitse. Kaikki väki oli myöskin sinne juossut, niin että hän oli yksinään kotona vaatetettuna parhaimmassa juhla-puvussaan.
Yht'äkkiä naurahti eukko mielihyvissään, kuin näki muhkean ratsastajan täyttä laukkaa tulevan pihalle. Hän tervehti ystävällisesti eukkoa, joka kävi vierasta vastaan kumartaen joka askel. Hypättyänsä hevosen seljästä ja tervehdittyään, käski rouva hänen olla tervetullut ja kysäsi, joko kuningas pian tulisi.
Sievästi vastasi tuntematon, että Hänen Majesteettinsä arvattavasti tunnin kuluttua olisi täällä.
Rouva vaalistui ja sanoi vapisten ei suinkaan pelkäävänsä rakastettua armollista kuningasta, mutta kuitenkin sanoi nyt olevansa sekä ujon että epätietoisen, mitenkä oikein vastaanottaisi herran voidellun. "Teille, joka olette niin hyvän näköinen, soisin saavani ilmoittaa huoleni. Minä en tiedä, mitä kuningas hyveksii, en tunne hovitapoja enkä paljoa muuta, jota vaaditaan emännältä, joka kuningasta odottaa vieraaksi. Kyllä minä olen siivonnut, leiponut ja paistanut parhaan voimani mukaan ja isä sekä maisteri kiittävät olutta ja tyttäreni Briita-Liisa paistia, mutta mitä tietävät he enemmän kuin minäkään. Enkö saisi vaivata teitä antamaan minulle neuvoja sekä katsomaan, onko kaikki niinkuin olla pitää kuninkaan mielen mukaan, jonka te kaiketikin hyvin tunnette, kumminkin paremmin kuin kukaan meistä."
"Aivan mieluisasti", vastasi vieras; "ja mikä kuninkaalle kelpaa, sen tiedän yhtä hyvin kuin omankin suuni vaatimukset."
Käsi kädessä käytiin sitten ensin ruokasaliin katsomaan, oliko pöytä asetettu miten piti. Sitten kyökkiin maistamaan soppaa ja tupaan katsomaan paistia ja muita.
Vieras oli vakuuttanut, että kuningas tulisi tyytymään kaikkiin laitoksiin, josta rouva oli ilomielinen. Mutta vielä pyysi hän rukoillen seuraajaansa tulemaan kellariin koettelemaan, mitä olutta vielä otettaisiin kuninkaan pöytään, sillä hän oli tehnyt usiampaa lajia. Tähänkin suostui vieras naurahtaen.
Täältä tultua kiitti ja kumarsi rouva seuraajaansa, mutta samassa näkyi pöly maantieltä. Nytpä rouva taas vaalistui ja ajatellessaan tyhjää vesilasia lausui: "ei pisaraakaan raikasta vettä eikä ketään, jota auttaisi sitä minun ottamaan!" Tämän sanottua kiiruhti kaivolle, jonne vieras seurasi häntä ja yhdistetyin voimin koetettiin saada vettä ylös, mutta sill'aikaa ajoi kuninkaan seura vaunuinensa pihalle. Herra siunatkoon, huusi rouva pelästyksissään, päästäen vesiastian kaivoon.