Täti Judith puristi sydämellisesti sisarentyttärensä kättä ja sanoi, että häntä ilahdutti häneen tutustua. Sitten hän kääntyi palvelijattareensa, teki levottomia kysymyksiä ja osoitti niin vilpitöntä harrastusta tämän hyvinvointiin nähden, että se liikutti Jennetiä.
"Voin jo paremmin, hyvä rouva; se on näiden ystävällisten naisten ja heidän hellän huolenpitonsa ansio", vastasi Robson kiitollisesti.
Kaikista tuntui, että täti Judith ei olisi aivan paikallaan perheen teepöydän ääressä; ja hänen teensä kaadettiin omituiseen porsliinikannuun ja vietiin vierashuoneeseen. Jennet huolehti tarjoilusta, osaksi senvuoksi, että Katherinen oli katsottava pienempiä lapsia, ja osaksi siitä syystä, että hän ei huolinut uskoa tehtävää Rachelille, talon hyväntahtoiselle, mutta kömpelölle palvelustytölle. Sillävälin rouva Fowler helakka hohto kuihtuneilla poskillaan istui juttelemassa sisarensa kanssa; ja Robson tarkkasi heitä ääneti lepopaikaltaan.
Rouva Belfont viipyi vuokratilalla iltaan asti, ja tämä syrjäinen sopukka tuntui hänestä omituisen tuoreelta ja hauskalta. Jokainen perhekunnan jäsen esitettiin hänelle vuorostaan ja sai osakseen tarkkaavaista huomiota; mutta ketään heistä ei hänen mielestään voinut verrata Jennetiin. Katherinen kasvoissa, vaikka piirteet olivat moitteettomat, oli perheen vakavailmeisyys liian tuntuva, ja hänen esiintymisensä oli jäykkää ja kylmää. Hilaryn isot pähkinänruskeat silmät olivat liian kirkkaat ja rohkeat, ja hän oli muita sisaria iloisempi, vaikkei yhtä kaunis. Mabelilla oli äidin vaalea hipiä ja kullankellertävä tukka; mutta noista puhtaista, suloisista, nuorista piirteistä rouva Belfont luki hänen elämänlankansa lyhyyden ja kääntyi murheellisena pois. Ellen ja Lucy olivat vain lapsia, jotka iloitsivat päästessään tätinsä seurasta pihalle juoksemaan.
Robson jätettiin maatilalle kahdeksi päiväksi hoivattavaksi tullakseen aivan terveeksi; sitten hänen emäntänsä palasi häntä noutamaan. Rouva Belfont oli toisella käynnillään sydämellisempi; hän lupasi hyvin pian tulla heitä jälleen tervehtämään ja lähti talosta Jennetin poimima ruusukimppu kädessä.
"Olenpa varma, ettemme häntä enää näe", virkkoi Hilary nenäkkäästi, kun vaunut olivat hävinneet tanhuan lehväiseen hämärään.
"Oh, näemme kyllä", vastasi Jennet täysin tuottavasti, "Luullakseni hän on pahoillaan, että on pysytellyt niin kauan poissa luotamme."
"Hiljaa, Hilary!" varoitti Katherine nähdessään pikku suupaltin valmiina tekemään terävän huomautuksen. "Tuskin voinen mennä niin pitkälle kuin sinä, Jennet. Hän ei luullakseni ole sitä lajia, että olisi pahoillaan jostakin."
"Minä melkein pidin siitä, ettei hän pyydellyt laiminlyöntiänsä anteeksi", vastasi Jennet. "Siinä ei tosiaan ollut mitään sanottavaa, eikä hän pitänyt mitään turhanaikaisia puheita. Olen varma, Katherine, että hän on hyvillään, kun tutustuu meihin, ja hän on jo melkein kiintymäisillään meihin."
"Minua ilahduttaa, että äiti-kulta on mielissään", sanoi Katherine sydämellisesti; "en ole nähnyt häntä niin säteilevänä moneen aikaan".