Joskus myöhemmin Charlotte muisti sanansa kyyneleet silmissä ja polttavin poskin. Hän ei aavistanut, että kerran tulisi aika, jolloin tuollaiset hillittömät puheet sanomattoman katkerina palaisivat häntä itseänsä kiusaamaan. Mikään iva ei tunnu niin raskaalta kuin omien muistelmiemme ilveily; ja muisto menestyksemme päivinä lausutuista kurjista uhman sanoista on usein nöyryytyksemme hetkellä terävin tutkain.
Hänen opistotoverinsakin, vaikka he hänestä paljon pitivät, sanoivat joskus toisilleen, että Charlotte oli "tosiaan aivan liian ylpeä". Mutta aina oli ollut hyväksytty tosiasia, että hänestä kerran tulisi salonkien suosikki. Hänen suhteensa olivat hyvät; hänen nuoren elämänsä pääpyrkimyksenä oli saavuttaa menestystä seuraelämässä; ja koska hän oli sievä, pirteä ja älykäs, niin jokainen uskoi, että hänen kunnianhimoisimmatkin unelmansa toteutuisivat.
Charlottella taas oli tähän aikaan rajaton itseluottamus. Hän ei koskaan hetkeksikään epäillyt, että loistava tulevaisuus häntä odotti; pieninkään varjo ei koskaan surua ennustavana häilähtänyt hänen päiväpaisteiselle polulleen. Hän oli iloinen — joskus sopimattoman iloinen, — mutta hänen riemussaan oli jotakin tarttuvaa, ja hänen viehättävässä rohkeudessaan jotakin mukaansa tempaavaa. Hänen liian ilmeinen ylpeytensä annettiin hänelle anteeksi, koska tuohon ylvääseen esiintymiseen liittyi mitä ihastuttavin elokkuus; ja ainoastaan opistossa hän viitsi kuunnella tavallisia jokapäiväisiä totuuksia. Rouva Mayfield ja neiti Thornhill olivat hänen parhaita ystäviään; mutta hän ei vielä ymmärtänyt uskollisen ystävyyden arvoa. Tähän aikaan hän oli valmis sotaan jokaista vastaan, ken laiminlöi tunnustaa hänen viehätyksensä tenhon. Hän tunsi vaistomaisesti, että Jennet Fowler ei ollut tyttö, joka ketään kumartelisi. Charlotte oli aivan varma, että Jennet kaikista hänen sanoistaan tai teoistaan huolimatta kulkisi omaa tietänsä ja noudattaisi omia mielipiteitään. Charlotten loisto ei häntä häikäisisi eikä hänen ylpeytensä häntä musertaisi; hän kulkisi määrättyä tietään järkkymättä edelleen, kääntymättä oikealle tai vasemmalle.
Toinen yö tyttöjen makuuhuoneessa oli parempi kuin ensimäinen. Jennet oli valmistautunut kaikkeen ja terästi itsensä päättäväisesti kaikkia häneen tähdättyjä teräviä sananuolia vastaan. Täytyy tunnustaa, että Charlotte sinä iltana oli kovin huonolla tuulella. Koskaan ei mikään ollut häntä niin ärsyttänyt kuin Jennetin läpitunkematon mielenmaltti.
"Isokasvuiset ihmiset tavallisesti nukkuvat raskaasti", hän huomautti Minnie Woodille. "Ne syövät liian paljon ja tulevat hitaiksi ja tyhmiksi. Minusta on heidän seurassaan jotakin rasittavaa. Toivoisinpa, että rouva Mayfield jakaisi nämä suuret suojat ja antaisi kullekin tytölle pienen komeronsa, jonka hän saisi pitää aivan yksinään! Mutta hän ei salli meidän edes uutimilla verhota osastojamme; se on perin tuskallista!"
Selkä mahdollisimman paljon puhujaan päin käännettynä Jennet suoritti tyynesti tavalliset iltatoimensa ja laski sitten päänsä pielukselleen toivoen, että Charlotte pian väsyisi lörpöttelyynsä. Mutta tyttö oli kiihoittunut ja hänen hillitön luonteensa puhkesi esille. Hän haastoi yhä edelleen kovalla äänellä kunnes Minniekin alkoi peljätä tämän luvattoman kielenpieksemisen seurauksia.
"Tulee myöhä, Charlotte", rohkeni hän vihdoin huomauttaa.
"Sanotko tätä myöhäiseksi?" kysyi Charlotte. "Ihmettelenpä, mitä sanoisit valvomisestani kotona. En inhoa mitään niin paljoa kuin aikaisia makuullemenojamme täällä. Ihminen lähetetään kuin kana orrelleen, juuri kun sielunkyvyt ovat terävimmillään ja kun olisi valmis kaikenlaiseen hauskaan. Hai-jai! On ilahduttavaa ajatella, että tämä on viimeinen vuoteni Pyhän Annan opistossa!"
Silloin ovi äkkiä avautui, ja Minnie, joka istui sänkynsä laidalla, viskautui kiireesti vuoteeseensa. Keskellä huonetta jokseenkin ohuesti puettu Charlotte näytti romanttiselta pikku olennolta heiluttaessaan siroa kenkää toisessa kädessään. Mutta neiti Sandilla ei liene ollut kuvaamataiteellista silmää; hän oli laitoksen ankarin opettajatar, ja useimmissa tytöissä hänen tuikea katseensa ja terävä kielensä herätti terveellistä pelkoa. Kaikki muut kasvot olisivat olleet tervetulleemmat kuin hänen; ja Charlottekin, tuo rohkea Charlotte, nolostui ilmeisesti hänen äkkiä näyttäytyessään.
Jennet taasen, jolla ei ollut mitään peljättävää, vain kohotti päätänsä pielukselta ja katseli tyynesti kohtausta.