Rouva Mayfieldillä ja neiti Thornhillillä oli kummallakin makuusuojansa toisessa kerroksessa; ja heidän kammioidensa välillä oli pieni päivähuone, jota toisinaan käytettiin eräänlaisena pyhättönä, kun joku oli hiukan pahoinvoipa. Tässä pienessä kammiossa Charlotte lepäsi pehmeällä sohvalla. Hän oli kuullut Jennetin askeleet kynnykseltä ja kohotti raukeasti päätänsä nähdäkseen, kuka tuli sisään.
"Onko sinulla kovia tuskia?" kysyi Jennet lähestyen vuodetta.
"On… ei. Kaikki tuska tuntuu suurelta; mutta minun kipuni on toki pieni. En ainakaan kärsi mitään vihlovaa kivistystä."
"Mutta silti se riitti pitämään sinut valveilla viime yön?"
"Ei tuska yksinomaan pitänyt minua valveilla. Minulla on kiusallisen herkät hermot, ja ne olivat epäkunnossa. Sinulla kaiketi ei olekaan hermoja?" lisäsi Charlotte, hiukan vilkuttaen tummia silmiänsä. "Vakuutan sinulle, että voi tulla paljoa paremmin toimeen ilman niitä."
"Niin olen usein ajatellut", vastasi Jennet vakavasti.
"Oh, mutta sinullahan ei niitä ole, vai kuinka?"
"Minun hermoni ovat kurissa pidettävissä". Jennetin hymy oli hyvin lempeä, kun se valaisi hänen kasvojensa vakavuutta. "Mutta äitini on arka ja kovin tunteikas, joten olen oppinut myötätuntoiseksi hermostuneita ihmisiä kohtaan."
"Me emme tavallisesti saa osaksemme paljoa myötätuntoa", sanoi Charlotte kohottaen kulmakarvojansa. "Isä ei koskaan siedä hermoja, ja senvuoksi koetan aina pitää ne näkymättömissä. Luullakseni ne kostavat sellaisen pakon."
"Enpä tiedä", vastasi Jennet epäilevästi. "Ei kai ole hyvä niitä liiaksi hemmotellakaan; mutta minä en aavistanut että sinä olisit herkkähermoinen."