"Ma katson yrttimaahas: siellä nään, ah, parhaan kukan tuhottuna, tarhan pään; mutt' aina luota Luojan johtohon, niin ruusuillas viel' uusi hohto on. Kas, näen sinut elon syksyllä ikikukkain kruunun seppelöimänä!"
"Mutta ensin täytyy kukan tuhoutua!" sanoi Jennet, puhuen väkinäisesti ja katsahtaen lukijaan laajentunein silmin.
"Rakas Jennet, jokaisessa puutarhassa täytyy olla muutamia tuhotuita kukkia", vastasi neiti Thornhill. "Jos oraakkeli olisi luvannut sinulle täydellisen vapauden surusta, et varmaankaan olisi sitä uskonut."
"En." Jennetin kasvot näkyivät heijastavan opettajattaren rauhoittavaa hymyä. "Minä pidän niistä säkeistä hyvin paljon", lisäsi hän astuen poispäin, "ja olen ajatteleva niitä usein".
Vakavuuden varjo, joka nopeasti hiipi tyttöparveen, näkyi melkein haihtuvan, kun Charlotte Ashley astui pöydän ääreen koomillinen alistuminen kasvoillaan.
"Minä valitsen seitsemän, luvuista täydellisimmän", alotti hän. "Enpä siksi, että odotan sen tuovan itselleni paljoa hyvää. Jos sellaista viatonta olentoa kuin Jennetiä, joka ei tee kellekään pahaa, uhataan kuihtuneilla kukkasilla, on epäilemättä jotakin kauheata varastossa minunlaiselleni horjahtelevalle ja vallattomalle pyryharakalle! Panenpa kymmenen yhtä vastaan, että minulle luvataan myrskyjä, tuulenpyörteitä, kareja, okaita ja verta tihkuvia jalkoja! Mutta:
"'Mikä tuuli tuiskuttaakin, pelkää en mä kohtaloa!'
"Siis, kaunis sibylla, olen valmis kuulemaan pahinta."
Iloisten naurunpurskahdusten kaikuessa neiti Thornhill käänsi taaskin lehtiä ja etsi pyydetyn numeron. Sitten hän hetkiseksi pysähtyen katsahti Charlotten tummiin silmiin veitikkamaisesti hymyillen ennenkuin luki:
"Laula, laula, älä huoli, kunnes joku pikku nuoli sinut tapaa, sydämestä laulun vaientaa. Mutta yhä riemuele, ei sun äänes silti mene, haavat hetken lyömät pian umpeen saa.