Kaikki kääntyivät katsomaan huutajaa. Manu huusi ja huitoi pitkillä käsivarsillaan, ja tuuli heilutteli hänen väljää takkiaan. Joku tarttui miehen käsivarteen ja veti joukkoon. Kukaan ei yhtynyt huutoon. Moosesta seurattiin hehkuvin ja ihailevin katsein.
VERONIKA.
Veronika oli istunut kauan flyygelin ääressä, aloittanut monta eri säveltä, selaillut vihon loppuun. Ei mitään, mikä tyydyttäisi, kaikki väritöntä, ylimalkaista. Hän yritti itse, hyräili vanhaa kansansäveltä, sovitti säestystä. Mutta äkkiä hän löi suuttuneena kätensä kieliin.
— Ei, tämä on typerää itsensä rääkkäämistä! — Äiti istui viereisessä huoneessa.
— Kuule, mamma, minä en koskaan enää soita. Olen siihen mahdoton.
— Sinä olet aina niin liiallinen; ellet soita ammatiksesi, voinet soittaa toisinaan huviksesi. —
— Ei se huvita minua rahtuakaan. Täällä ei mikään huvita.
Äidin vakavat kasvot kävivät vielä vakavammiksi.
Veronika meni huoneeseensa. Hän otti pöytälaatikosta avatun kirjeen ja luki:
Rakas lapsi.