— Kas, Ora, täälläkö tekin — — —?
Ora kumarsi moitteettoman sulavasti kuin salonkimies. — Täällähän minä asun, — sanoi hän likistäen rillit sirittäviin silmiinsä.
— Täälläkö Talvelassa?
— Ei, isäni oli täällä ennen pappina, ja äitini asuu vieläkin, on rakentanut oman Lepolan.
— Jossa tekin lepäilette. Kuka tämä nuori herra on? — kysyi Alma kääntyen Oran toveriin.
— Ylioppilas Rolf Karén, — esitteli Ora. Rolf oli hentorakenteinen, ylen hienosti ja taitavasti puettu nuorukainen, kasvoilla naisellinen pehmeys, huulet turpeat, hiukan veltot.
— Täällä Hallimajassa on paljon nuoria, näen mä, — sanoi Alma tähystäen kukoistavia kasvoja salissa.
— Nuoria ei täällä ollenkaan olla. Ovat kaikki hurskaita, ajattelevat omaa autuuttaan, — sanoi Ora halveksivasti.
— Teillä ei siis ole heihin vaikutusvaltaa, muuten he ajattelisivat vain tämän maailman ihanuutta, — sanoi Alma nauraen.
Kaikkien silmät kääntyivät ovelle. Siellä seisoi Hely Hallimaja. Oran musta silmäys iski häneen rillien takaa ja seurasi ihaillen tulijaa. Helyn valkoinen puku poimuili pehmoisena kuin untuvat hänen kauniilla vartalollaan ja valahteli suorissa, keveissä laskoksissa valkoisille kengille.