Puhuja hävisi. Jännitys laukesi, mutta sydämet sykkivät sitä rajummin. Polttava totuuden jano ja ärjyvä vapauden kaipuu puhkesi lauluksi, joka kattojen kautta ja seinien halki kuului kauas, pysäytti kulkijat ja sytytti sydämiä. Se oli kuin sepän ahjossa tuli, joka pimeässä yössä kipeninä ilmoille nousee.
Veronika seisoi ovella. Puheen loputtua hän yhä kuuli äänen väräjävän itsessään. Se soi, soi kuin ääniraudassa hiljaa, puhtaasti. — Jospa hän olisi puhunut enemmän siitä punaisesta langasta!
Veronika kulki kuin unessa Moosesta kohti, kuuli yhä hänen äänensä. Tämä oli jatkoa siihen syyskesän päivään, jolloin hän ensiksi hänen äänensä kuuli.
Alma puhui Mooseksen kanssa, piteli takinnapista tuttavallisesti. Veronika hiipi hiljaa lähemmäksi, pelkäsi säikyttävänsä pois sen, mikä kutsui luokseen, ja haihduttavansa puhtaan sävelen, joka sydämessä helähteli.
— Voisitteko alkaa nyt kohta? — kysyi Alma.
— Kyllä.
Veronika kuuli jälleen äänen. Siinä oli sama kaiku kuin äsken. Nyt se oli todellisempi, arkipäiväisempi, somempi. Itse hän oli lähempänä, tutumpi. Arkitakki oli kulunut, eikä kauluskaan aivan moitteeton. Niin, ei
— — — mutta Veronika rakasti tuollaista kulunutta takkia ja viallista kaulusta.
Hän painautui Alman sivulle, tarttui käsivarteen ja katsoi Moosesta.
Heidän katseensa yhtyivät kysyen:
— Uskallammeko?