JAANA. Niin, niin!
SEPPÄ-KALLE. Huomenna, huomenna jo ajamme pappilaan. Minä tilaan kylän parhaan hevosen ja valjastan sen itse tekemieni nappulakääsien eteen, ja niiren vieterit on kuin hyllyvä höyhenpolster. Ja kun ne kiiltelee ja päivänpaisteessa välkähtelee ja kylän raitilla pyöristä kivet sinkoo ja koirat hevosen jaloissa ärhentelee ja sinun sirot silmäsi armaasti minuun katsahtaa, niin silloin — niin silloin — Miina — Miina… minä ilosta itken.
JAANA. (nyyhkii).
SEPPÄ-KALLE. Ja rovasti astuu kuistilleen kattomaan, että kuka sieltä niin komeasti ajaa, ja pappilan koirat ne kaikki haukkuu. Siinä se vaan tulee Seppä-Kalle valmiina kuulutukseen.
JAANA. Minä — — minä en voi — — en, se on niin — — niin kaunista! (Itkee suureen ääneen.) En voi — — pe-ettää ke-eetään!
VILLE (astuu esiin metsästä). Vai jo huomenna pappilaan? Onpas Seppä-Kallella kiire! Ihkako sinä kuulutukseen aattelet?
(Kaikki ovat saapuneet takaisin.)
LIISA (tulee metsästä huomaamatta Seppä-Kallessa ja Jaanassa mitään erikoista). Nyt on lunastettava pantit. Missä on Aatu ja Miina?
SEPPÄ-KALLE. Aatu voi olla vaikka peevelissä, kun Miina vaan on tässä!
VILLE. Älähän nyt, Kalle, et sinä ole se vakka, jolle Miina kanneksi rupeaa.