Saima sai viimein Hullista päiväämättömän kirjeen, jossa Aapo ilmotti olevansa hyvässä voinnissa ja aikovansa matkata maailman rantaa. Hän antoi kirjeen Ollille hymyillen: Tässä on minun lähtöpassini. — Olli tuli jälleen rauhattomaksi.
— Aiotko sinä tosiaan lähteä? kysyi hän.
— Saa nähdä. Entä sinä?
— Minäkö, minähän en voi! huusi hän niin tuskaisena, että Saima säikähti eikä uskaltanut pitkään aikaan puhua asiasta.
Emäntä oli entistä hellempi Saimalle katuen rehellisessä sydämessään langettaneensa pienintäkään epäluuloa. Kaikki tämä teki Saiman lähdön melkein mahdottomaksi, ja kuitenkin hänen täytyi.
Eräänä iltana Ollin poissa ollessa ulvoi tuuli ulkona ja sade räiski akkunaan. Saima istui kyyryssä sohvan päässä.
— Saimahan on ihan kymmenessä mykkärässä, kuinka noin voi istuakin! sanoi emäntä.
— En pysy muuten kasassa, luulen hajoavani ja täriseväni hyytelöksi.
— Onkos kumma, että tärisee, kun ei ihminen syö mitään tai näykkii kuin hyttynen.
— Suupalat kasvavat suussani ja maistuvat pahalta.