— Käsketään.
He huitoivat liinalla ja väki tuli aamupäiväkahville.
Saima katseli heitä, kun he lähenivät heinäsaroilta, eri haaroilta, ja samassa hän siirtyi lapsuutensa aikaisimpiin vuosiin, jolloin oli isänsä puodissa katsellut heitä ovenraosta ja kadulle tähystänyt akkunasta ja pihalla tuijottanut heidän hevosiaan, kärryjään ja muita tamineitaan pienen puistikon säleaidan rakosista.
Nyt he tulivat yhä lähemmäksi. Tunsiko hän heitä? Ei aivan; ennen, niin silloin, lapsuuden aikoina, he olivat olleet suurempia, muhkeampia, oudompia ja melkein äkäisiä siellä pihalla. Ja säleaita oli välttämätön.
Nyt ei ollut säleaitaa. Eihän sitä olisi voinut käyttääkään. Nuo tulijat tuolla olivat täällä kuin isännät kotonaan: ystävällisiä, omaisia, aivan kuin kasvavat puut metsässä. Mutta he tähystivät, katsoivat hiukan sivulta ja vilkaisivat ohimennen toisiinsa kuin kysyen: mitä ihmisiä tuo lienee?
Ja Saima kysyi itseltään, leipää tarjoillessaan, mitä hän oikeastaan heiltä tahtoi, isänsä vanhoilta ostajilta.
Samassa eräs vanha mies rykäisi, nosti lanteille valahtaneita mekkohousujaan ja sanoi leipää poskeensa painaen: — Kyllähän minä tunsin teidän isänne ja tunnen teidätkin ukon näöstä.
Saima kuuli äänen vieressään ja katsoi samassa haljuihin silmiin tuuheiden kulmakarvojen varjossa.
— Tunsitteko, kävittekö meidän kaupassa?
— Kävin kyllä, kerta kuussa vähintäin, ei mistään saanut niin hyvää mahorkkaa kuin Ranta-Janhulta. Ei ryökkinä taida tietääkään siitä nimestä. Rantaahan se kaupunginlaita oli ja meikäläiset antavat aina nimen maata myöten.