— Niin olet sinä minun, yksin minun! —
Hänen vihreät silmänsä polttivat ja minä pelkäsin häntä.
— Arvo, näytä minulle siskosi tai veljesi tai vanhempiesi kuvat, kerro heistä, kerro itsestäsi, omasta lapsuudestasi. Minä janoon saada kuulla sinusta kaikki, kaikki poikamaiset vehkeesi, lempileikkisi, puhutaan niistä. —
— Emme huoli niistä, nykyisyys on meidän. —
— Niin, puhukaamme nykyisyydestä. Tiedätkö mistä minä haaveksin? Minä tahtoisin itselleni kamarin, jossa olisi vaaleanpunaiset seinät, himmeä kattolamppu, puhtoinen valkea uudinvuode ja ruusuja akkunalla. Oi, niin puhdasta siellä pitäisi olla, ettei kirkas auringonsäde siellä pölyn hiukkasta löytäisi, ei vieraan jalka sen lattiata koskettaa saisi eikä oudon ääni sen hiljaisuutta häiritä. Ja niin rauhaista siellä pitäisi olla, ettei ruma ajatus uskaltaisi sinne hiipiä, eikä kukaan sen olemassaolosta tietäisi. Paitsi sinä ja minä. —
— Jaa, kuka uskoisi, että olet vaan puotityttö, minun sydänkäpyni ja lellivauvani. Hankitaan sellainen koti! —
— Sano vietämmekö pian häitä? —
— Häät me vietämme kahden, sinä ja minä; sinun neitsytkammiossasi. —
— Niin, me haemme papin ja hän siunaa liittomme siellä uudessa kodissa. —
— Miksi pappia hakisimme, sinä pikku hupakko? —