Hän tuli, joka minua rakasti. Minä tunsin sen hänen kätensä puristuksesta, hänen lempeän silmänsä loisteesta, hänen hyvän sydämensä sykinnästä. Hän rakasti minua miehen jalolla tunteella ja sielunsa puhtaalla hehkulla.
Vaan minä olin köyhä. Minun kalleuteni olivat ryöstetyt ja aarteeni tuuleen hajoitetut. Suruni oli ainoa omaisuuteni ja se olisi ollut liian synkkä ja liian raskas taakka minun kantaakseni hänen lempensä pyhittämään kotiin.
Iloton ei elämäni kuitenkaan ole. Ystäväni on avannut eteeni ajatusten kirjan; ja tätä kirjaa lukiessani häipyy oma elämäni etäisyyteen, liittyy näkymättömänä lankana ihmiskohtalojen kankaaseen.
Minä etsin ja etsin elämäni tarkoitusta enkä löydä varmaa pohjaa muussa kuin arkipäiväisessä työssä, enkä soinnukasta rauhaa muussa kuin ijäisyysajatuksissa.
Sairas sydämeni väsyy. Päivät tulevat ja menevät ja vievät elämäni lopulliseen ratkaisuunsa; mutta minä olen levollinen, sillä ijäisyyden ranta häämöttää edessäni loppumattomana ulappana.
End of Project Gutenberg's Kuvia työväen kaupungista, by Selma Anttila