Katri siisti tukkansa vanhalla luisella kammalla ja sitoi painavan
letin päälaelle punaisilla tilkuilla ja puki ylleen koko komeuden.
Sitten hän odotti, kunnes käki tuli koivuun, ja hiipi hiljaa ovesta.
Se kukkui, mutta vaikeni samassa.
— Tietysti se hämmästyi, — nauroi Katri itsekseen, — kun se ei nähnyt sitä tumpuraa tyttöä vanha vuota hartioillaan ja ruskeat jalat paljaina. Se nolostui ja huh! — tuossa se nyt lensi pois! Käki, käki, tule takaisin, minä se vaan olen, vaikka minulla on uusi hame ja isän tuomat kengät!
Kaiku vastasi: kengät!
Katri nauroi kaiulle ja huusi taas:
Tukuni, tuku, punainen on puku, on kengät mulla uudet ja rahaa markat kuudet, kun tulee meille kerran se pappilan nuori herra!
Kaiku vastasi: — Nuori herra!
Sitten Katri muisti, että vesisaavissa voi nähdä kuvansa, ja riensi kaivolle, vinttasi vettä ja tuijotti itseään silmästä silmään. Saavi oli vanha ja mustunut, ja vesi kuvasti tytön erinomaisen selvästi.
— Tuollainenko se sitten on? Nythän sitä viitsii puhutellakin eikä tunnu kovin nololta. Tui, tui tyttö, et sinä järin ruma enää ole. Ja ellei saavia ja vettä olisikaan ja silmät vaan olisi, niin voisi niissäkin kuvansa nähdä. Kas, kuinka ne on kuin vesi, niin mustat! Kyllä minä tiedän, että sinä olet tuhma ja itsepäinen etkä kelpaa ihmisten seuraan. Älä siinä ensinkään narraile, et sinä kovinkaan viisas ole etkä kauniskaan. Vai vielä sinä olisit herraskainenkin!
Käki kukkui koivussa taas, ja se keskeytti Katrin puhelun itsensä kanssa. Hän meni hakemaan palasen leipää, istui saavin laidalle syömään ja kuunteli käkeä. Väliin hän kumartui saaviin, suputti suunsa torvelle ja joi kuvastimestaan.
— Niin hassunkurista, juoda itseään, juoda omasta suustaan!