Ovelle koputettiin uudestaan ja Virva kiirehti avaamaan.
Tohtori Allas astui levottomana ja hengästyneenä huoneeseen.
— Olen sinua etsinyt kaikkialta — hän keskeytti sanansa nähdessään
Virvan liikutuksen. — Oletko sairas?
Virva kaatui pitkin pituuttaan sohvalle ja itki, jännitys oli lauennut. Hän nyyhki kuin lapsi, jonka ensimmäinen suuri suru on viisaaksi tehnyt.
Allas oli neuvoton, mutta kun Virvan nyyhkytykset hiukan asettuivat, hoiteli hän vanhalla oikeudellaan itkevää kuin lasta, sovitti tyynyä pään alle ja silitteli tukkaa.
— Minä en enää jaksanut, sopersi Virva nyyhkytysten välillä.
— Ethän sinä jaksanut, myönsi Allas hyvin viisaasti vastaansanomatta. — Kun pienokainen saa, mitä tahtoo, niin hän ei enää itke. Miksi sinä itket?
— En sitä itsekkään tiedä, ehkä oman sydämeni köyhyyttä.
— Kuka sitten olisi rikas, jos sinä olet köyhä?
— Muistatko, Aksel, kun viime viikolla sinulle kirjotin, sanoi Virva kuivaten kasvojaan ja nousten istumaan, — minulla oli aavistuksia.