— Lähdetään katsomaan, sanoi Virva päättävästi.
— Tulkaa, se on oikein komeata! huusi Airi juosten edellä. — Ellei vanha setä Valtari nyt olisi liemessä, niin minäkin hurraisin, ne puhuivat niin hiivatin komeasti torilla.
— Mitä kieltä sinä käytät! soimasi Virva.
— Niinkuin et sinäkin osaisi, kun henki päälle sattuu.
Valtarin talo oli järven rannalla, kaupungin laidassa, komea ja laaja kuin linna, ympäri pihan rakennettu. Nuoret kuulivat jo kaukaa kansan kohinaa ja lähemmäksi tultuaan erottivat yksityisiä ääniä.
— Minä tiedän, mistä paraiten näkee, sanoi Airi, kun Allas oli aikeissa mennä pihaan. — Kadun puolella on pieni ovi, sinä tiedät, Virva, sieltähän me usein menemme sedän ja tädin luo. Portaat vievät pienelle parvekkeelle, jossa täti säilyttää jääkaappiaan ja siitä on ovi sedän konttorihuoneeseen. Mennään sinne, puhui Airi pidellen Allasta hihasta pysyäkseen mukana tungoksessa. He pujottelivat kadun ylitse läpi joukon ja pujahtivat sisään ja nousivat toiseen kerrokseen parvekkeelle, josta näkivät pihaan.
Hurraa-huutoja kuului varastoholveista ja siitä päättäen saattoivat säiliöt olla avatut ja olut koskena valumassa. Tumma, tuhatpäinen joukko aaltoili pihassa ja jotkut soihdut ja lyhdyt valaisivat hämärästi marraskuun yössä synkkää pihaa, jota kivimuurit ympäröivät oudon menon sokeina ja mykkinä todistajina. Piha, porttikäytävä ja katu olivat tulvillaan kansaa.
Valtarin ovelle alhaalla pihassa kolkutettiin kauan ja äänekkäästi.
Lopulta kuului miehen ääni toisen kerroksen akkunasta.
— Se on maisteri Muukka, rouva Muukan mies, selitti Airi serkulleen.
— Hän on melkein aina Valtarilla.
— Mitä siellä tahdotaan? kuului ääni.