Hän halveksi omaa otaksumistaan ja elämän typeryys ellotti. Sehän olisi nykyisen kehityksen loppu. Ja oliko muuta olemisen hyvyyttä ihmisellä kuin hyvinvointi, järki, raha? Toisilla ehkä lisäksi valta, kunnia, rakkaus…!
Pieni laatikko vedettiin hiljaa auki kuin varoen herättämästä uinuvaa lasta, ja vapisevan käden tavottamana nousi valokuva pöydälle ja putosi vihreälle veralle. Siinä se erittyi värikkäänä ja elävänä, katsoi hymyillen ja salaperäisesti kysyen miehen tuijottaviin silmiin. Pienet suloiset kasvot, tyttömäinen povi vaatimattoman puvun verhoamana ja hento, pehmeä käsi poskella otti katsojan kauas tästä pankin yksinäisestä pyhäköstä pieneen kotiin, missä hän iloisesti hyräillen hääri ja puolisoansa palveli. Syvä huokaus oli kuin kiitos — oliko hän itse voinut tuottaa toiselle onnea? Oli, oli, heillä oli ollut onni, heillä kahdella, jumalallinen lahja, ja kuitenkin he olivat olleet silloin köyhiä. Kun rikkaus tuli, ei se voinut heitä auttaa, ei mitään lisätä eikä mitään riistää. Hän oli hymyillen elänyt ja hymyillen kuollut ja häntä onnestaan kiittänyt.
Sitä tyhjemmältä tuntui yksinäisyys, jonka hän oli kuumeisella toiminnan menolla täyttänyt ja johon hän itse oli hukkunut siihen määrään, että nyt, kun se hetkeksi katkesi, hän oli kuin typertynyt ja turtunut. Hän hymyili: oliko aina, aina nainen takana?
Kuva putosi hyppysistä laatikkoon ja hän katsoi kelloaan. Laatikon lukko solahti kiinni, ja avaimet upposivat liivin taskuun. Miksi tuo hänen kallein muistonsa oli noussut pinnalle nyt? Niin, niin, luonnollisesti jokin käänne oli nyt tulossa.
Hän otti hattunsa ja päällystakkinsa pihanpuoleisesta eteisestä ja väänsi ulko-oven lukkoa. Se oli suljettu ulkoapäin. Hän työnsi ovea vielä kerran ja katsoi samalla ruudun lävitse portaisiin. Siellä seisoi punakaartilainen vahdissa. Auer perääntyi äkkiä ja palasi takaisin huoneeseensa hymyillen ja naureskellen itsekseen. Tämä vahti vapautti hänet raskaista mietteistä. — He leikkivät kuin suuret lapset, sanoi hän puoliääneen. Hymy viihtyi hänen kasvoillaan vielä pitkän aikaa, aivan kuin se olisi tahtonut pestä pois kaiken sen katkeruuden, minkä äskeiset tapahtumat olivat tuottaneet.
Ajatukset risteilivät kuitenkin siinä uudessa, mikä hänessä oli herännyt, vaikka se yhä pieneni ja etääntyi samalla kuin omat ajatukset hapuilivat ainoita varmoja kiinnekohtia, joita yksityisen on aina lupa tavottaa ja jotka hän varmasti voi saavuttaa, jos kyky ja tarmo riittää. Kaikki muu oli hänestä perin pientä, melkein naurettavaa. Miksi uhrata elämänsä kuolemalla yhteishyvän vuoksi? Elämähän on voiman ja järjen varassa. Ken ei jaksa, sortukoon!
IX
Virva ja Airi poistuivat pienen käytävän kautta pihan puolelle ja otaksuivat isän tulevan jäljestä. He menivät kotiin ja tapasivat serkkunsa siellä odottamassa. Hän oli kyllä nähnyt kansan koolla pankin edessä, mutta luullut sitä joksikin pikku jupakaksi kiihtyneiden miesteni kesken ja kulkenut sivutse. Tyttöjen kertomus haihdutti hänen tyyneytensä; levottomana enonsa viipymisestä hän tahtoi lähteä, ja tytöt liittyivät mukaan saamaan asiasta selvää.
He tulivat porraskäytävään pihan puolella ja tapasivat siellä muutamia punanauhaisia miehiä, jotka ojensivat kädet poikittain käytävään estäen pääsyn.
— Mitä tämä tietää? kysyi Allas.