Taavetti oli liekuttanut lapsiaan ja hakenut työkalujaan rahin alta akkunaseinältä eikä malttanut olla vakuuttamatta:
— Mitähän te sitte sanotte, kun tasajako tulee ja teille annetaan yhtä paljon kuin meitille miehillekkii!
— No, jo toi sitten oliskii paljo! huudahti Iita, joka herrasväissä oli oppinut mittaamaan omaisuutta toisella tavalla. — Mökkirähjä ja suutarin tamineet. Jos oikein syömään rupeaisin, niin kahvipullassa ja voissa sen piankin hitkaisisin!
Kahvi höyrysi houkuttelevana pöydällä ja Taavetti oli viisaasti vaiti, Iita ei vain voinut olla pistelemättä.
— Kai sen kansalliskaartilaisen pitkä ja tyhjä vatsa naukuu urhoollisuurest, kun ei oo syönyt yhteen päivään.
Taavetti veti polvihihnaa ja irrotti kengän, jota oli koputellut, ja sylkäisi.
— Älä tuossa roiski! huusi Iita, — juo kahvia ja syö rievää, niin tulee sylkykii talteen. Jumalan viljaa sekii on.
Hitaasti laittoi Taavetti kengän työpöydälleen ja kohentihe ruokapöydän ääreen, ja vasta kokonaisen leivän hävittyä jauhavien leukojen väliin, ryyppäsi hän kahvia emaljisesta kupista ja sanoi tyytyväisesti hymyillen Maijalle, joka hörppi teevadilta ruskeata, maidonsekaista lientä:
— Sietäisi nyt Mikkokin olla kahvilla.
— Kokemuksesthaa se koira tuntee, kuinka honkatessa suolvyö lutoontuu, pisteli Iita.