— Setä Valtari puhuu taas leipähuolista, silloinhan setä on varmasti hyvällä tuulella, sanoi Airi ja juoksi keittiöön laittamaan vauhtia keittäjään, että isä parka saisi ruokaa kauheasta vankeudesta päästyään.
Virva ja Allas tulivat juuri paraiksi päivälliselle.
— Kävivätkö he avaamassa jo ovet? kysyi Allas nähdessään enonsa.
— Me luulimme isän vielä olevan pankissa, yritti Virva selittää hämmästystään.
— Kyllä hän teidän puolestanne olisi siellä saanut olla vaikka kuinka kauan, sanoi Airi. — Setä Valtari ja minä…
— Hiljaa, kummityttö, sanoi Valtari nostaen sormeaan. — Se on valtiosalaisuus meidän kesken. Jaksatkohan sinä muistaa sitä?
Airi kyyristyi kasaan ja nauraa kikersi, mutta muuttui samassa vakavaksi. Hänelle iski vasta mieleen, etteihän isä ollenkaan tiennyt, kuinka ovi oli saatu vahdista vapaaksi.
— Minä yritän jaksaa, sanoi hän urhoollisesti ja niiasi samalla juhlallisesti: — Päivällinen, olkaa ystävälliset ja käykää pöytään!
Isä oli tavallisesti vakava pöytään istuessaan ja Airi sai aina kirkkoilmeen, heti kun kuuman ruuan tuoksu tupsahti nenään.
— Onhan sitä nyt ollut karnevaalia, sanoi pankinjohtaja.