Airi hytkähteli istuallaan tuolilla ja taputti äänettömästi käsiään pöydän alla, nyki Allasta hihasta ja istui muuten suu mutussa, totisena katsellen isää.
— Se oli tarpeetonta, sanoi pankinjohtaja syventyen voileivän tekemiseen.
Virva kaatoi hänelle kahvia tottuneena emännän tehtäviin, sillä heidän äitinsä oli levännyt kammiossaan hautuumaalla jo lähes kymmenen vuotta. Jotkut kaupungin tunteelliset sielut väittivät, että rouva oli kuollut ikävään, oli ollut hilpeä ja hento, ikävöinyt pääkaupunkiin, jossa oli lapsuutensa viettänyt. Pankinjohtaja Auer pysyi kaikista kylmässä etäisyydessä, omassa jäykässä kuoressaan.
— Ystäväni, maisteri Pouta on ihan varmaan meidät ehdottanut! huudahti Airi malttamatta pidättää innostustaan. — Tästä tulee oikein — oikein repäisevää!
Pankinjohtaja katsoi nuorimpaan tyttäreensä, ja hymy levisi silmien kapeasta viivasta yli järeiden kasvojen. Airi oli isän lemmikki ja tiesi myöskin käyttää sitä hyväksensä kietoen "ukin" sormensa ympärille aina, kun oli saanut pieneen, somaan kutripäähänsä jotakin "äärettömän intressanttia".
— Pappa, sinä annat varmaan rahaa, oikein paljon. Ne matkustajat kuolevat muuten nälkään meidän kaupungissamme, ja se olisi ilkeä, häpeä.
— Virva, mitä Airi nyt on tarkottavinaan? Ovatko he tosiaan uskaltaneet pidättää…?
— Kaikki junat ja laivat ja vieläpä hevoskyyditkin ovat pidätetyt. Matkustajien luku on nyt noin kolme sataa, ja iltaan mennessä niitä on hyvin tuhanteen nouseva joukko, sanoi Allas.
— Kuinka kauan heidän pitää viipyä täällä — tarkotan, kunnes junat lähtevät liikkeelle?
— Vaikea sanoa, kaikki on pantu yhdelle kortille — kunnes arpa lankeaa.