— Kuulumme siihen kumpikin, sanoi Virva.
— Kiitos, sanoi Pouta vahvistaen sanansa katseella, joka huumasi Virvaa. — Ja juuri sen vuoksi te varmaan tulette ymmärtämään ja auttamaan minua tässä taistelussa. Minä olen heidän kaltaisensa, käytän heidän aseitaan ja uskon siten paraiten hyödyttäväni heitä ja suurta asiaa.
— Minä en sitä vielä oikein usko.
— Pitäähän ihmisten kehittyä asteettain, emme ole vielä teidän tasollanne, käytämme toisia keinoja.
— Olette ehkä oikeassa.
Pouta ei voinut irrottaa katsettaan Virvan ihanista kasvoista, joiden kirkastuneessa ilmeessä kuvastuivat vaimentuneiden sieluntaistelujen mainingit vaihtelevana hymynä ja totisuutena, epäilynä ja vakaumuksena.
— Teidän viihtymisenne tässä minun rinnallani, meikäläisten parissa, kun kaikki teikäläiset siirtyivät tuonne toisiin huoneisiin — on minulle sanomattoman kallis todistus meidän…
— Minä pyydän! varotti Virva hätäisesti katsahtaen Poutaan ja luoden samassa silmänsä alas, sillä nuoren miehen oli mahdoton peittää tunnettaan. — Minun pitää kai nyt lähteä… ehkä se onkin parasta.
Virva astui ovea kohti vasemmalle katsoen vielä kerran seuralaiseensa ja vavahti, sillä Poudan olemuksessa ilmeni sellainen neuvoton tuska ja turvattomuus, ettei hän voinut kieltää häntä tulemasta mukaan toiseen huoneeseen, jossa he löysivät rauhallisemman sopen eivätkä kuitenkaan olleet kahden.
— Tapa ja tottumus ovat siihen määrään meidän herrojamme, että pitävät ihmisen valtavimmankin tunteen ohjissa. Kun näen vain vilaukseltakin teikäläisiä, muutun kylmäksi maailmanmieheksi. Olkaa huoletta, täällä olen toinen mies, puhui Pouta.