Uuras oli tästä kehoituksesta ylpeä, sillä nyt hän saisi näyttää yksin osaavansa perille.
— Äiti sanoi, että pitää aina pysyä valtatiellä, Vain kahdessa paikassa poiketaan oikealle ja kummassakin tienhaarassa on viitta. Mikä konsti se nyt on! — puhui hän luottavaisena.
Kylä oli pian sivuutettu. Vainiot vaihtuivat vähitellen metsiksi ja niityntapaisiksi aukeiksi. Mäet nousivat paikoin jyrkkinä ja soraisina, ja sankka kuusimetsä kahden puolen laskeutui johonkin suoperäiseen notkelmaan, kunnes muutamien kilometrien päästä tuli uusi kylä vastaan.
Lapset olivat riisuneet kirkkokengät jalastaan ja astuivat paljain jaloin uutterasti eteenpäin, sillä he tahtoivat ennättää katselemaan Kotkan kartanon porttia, ennenkuin äiti saavuttaisi.
— On siellä kaupungissa monta suurta porttia, — sanoi Anja.
— Mimmoista porttia? — tokaisi Uuras epäilevänä.
— On patsaita ja rakennuksiakin portin ympärillä.
Uuras ei voinut muodostaa itselleen kuvaa sellaisista porteista.
— Vai on, — sanoi hän huoaten.
— Niin, ja siellä on sellainenkin talo, jossa on valaskalan luuranko! — sanoi Anja varmana siitä, että kerrankin Uuras saisi ihmetellä.