Uuras riisui heti takkinsa — palttoota hänellä ei ollut — ja kietoi sen äitinsä ympärille, mutta äiti esteli ja vaati häntä ottamaan sen takaisin ylleen.
— Tulet uudestaan sairaaksi, — sanoi hän.
— Entä äiti sitten?
— Minäkö, ei minuun tauti tartu. Kova elämä on minut niin karaissut, — ja hän harppasi edellä lumista tietä sukkasillaan niin nopeasti, että Uuraalla oli täysi työ häntä seuratessaan.
Siinä ei monta sanaa vaihdettu. Kummankin rintaa ahdisti se, mitä juuri oli tapahtunut, eivätkä sanat riittäneet heidän tuskaansa purkamaan.
Tupalaan päästyä koputti Ulla-emäntä akkunaan, ja Henriika ilmestyi kohta ovelle. Nähtyään yön hämyssä saapujat hän avasi lukitsemattoman ovensa ja vieraat hiipivät sisään.
— Älä herätä Anjaa! — kuiskasi Ulla-emäntä. — Isä kotona on humalassa ja tarvitsee rauhaa, kai sinä annat meidän olla täällä yösydämen? — puhui hän hiljaa.
— Voi, voi, hyvin, hyvinhän se sopii. Emäntä käy tänne sänkyyn minun kanssani, ja Uuraalle kohennan jotakin tuohon sohvarämälle. Kas noin — ei ole hätää. Vai on mestari ryypyssä — niin, sattuuhan sitä.
Seuraavana aamuna vieraat kiittivät emäntäänsä ja voivat kotiin lähtiessään olla varmat siitä, ettei kylässä kukaan saisi kuulla tapahtumasta, sillä Henriikan he tiesivät osaavan pysyä vaiti. Ja kotona oli jälleen rauha: mestari nukkui syvässä unessa omassa vuoteessaan ja heräsi vasta myöhään iltapäivällä.
Nyt vieri monta päivää hitaasti ja raskaasti kuin pilvenmöhkäleet painostavassa tyyneydessä. Ei vaihdettu sanaa, ei näkynyt hymyä. Kaikki kolme välttivät katsomasta toisiaan silmiin, pysytellen työntouhussa kukin.