Uuras tunsi jotakin uutta ja valoista rinnassaan.
— Mikä rakennus se on?
— Sellaista vaan pappilan ulkorakennusten kengitystä se on. Kuuluu olevan kivityötä navetan kivijalkaan. Ja kun sinä kerran…
— Lepolasta saa hevosen! — sanoi Uuras äkkiä muuttuen kiihkeäksi.
Nyt vasta hän tunsi olevansa täysin terve, ja jotakin raskasta solui pois hartioilta. Isä, äiti, kylä, uusi työ, taivas ja luminen tie olivat jälleen vanhoja tuttuja.
Lehvin sepän ja hänen poikansa urakkatarjous oli pitäjälle edullisin ja luotettavin, ja niin he sen saivat. He palasivat kotiin toisena päivänä hyvällä tuulella ja istuivat pöytään, johon äiti kantoi parhaita herkkujaan.
Pilvi oli väistynyt, aurinko paistoi ja sitä kesti kevääseen saakka.
VIII.
Seurakunta oli jo asettunut paikoilleen, mutta urkuri ei vielä soittanut, eivätkä kirkonmenot vielä alkaneet vähään aikaan.
— Näätkös tuota rakoa katossa? — kysyi eräs isäntä toiselta.