— Niin, se niin Uuras…
— Kuuluu olevan koko peijakas.
— Poikanen se vielä on.
— Äläpäs, johan se on kuin täys mies.
— Oletkos nähnyt?
— No, joka päivä pappilan töissä. Niin että sille se työ sopii.
— Kai, kai, — tyytyi naapuri vastaamaan. Kun pappilan navetta oli "kengitetty", pantu uusia kiviä kivijalkaan sen korkeutta lisäämään ja otettu pois alimmaiset, mädät hirsirivit, annettiin kirkon katon korjaus tällä kertaa Uuraalle omiin nimiin oikein kontrahdin mukaan kahdesta tuhannesta markasta, sillä katto oli jyrkkä ja osittain paha korjata, varsinkin torni, jonka ympärille täytyi rakentaa telineet ja johon entisen pärekaton sijaan oli tehtävä uudenaikainen pellistä.
— Jopas jotakin, — vohki Lehvin seppä pojalleen, — kun tekivät sinusta rakennusmestarin omin lupinsa ilman koulua!
— Semmoisen työn nyt tekee kuka tahansa, — sanoi Uuras näyttäen olevansa rauhallinen, vaikka isä hyvin huomasi, että pojalla oli jotakin erikoista mielessä.
Navetan työn hän kokonaan jätti isän viimeisteltäväksi apumiesten kanssa ja hankiskeli itselleen aineita ja työkaluja kirkon kattoa varten. Heillä oli vuokrattuna asunto kirkonkylässä, ja äiti kävi joka viikko tuomassa heille ruokaa ja huolehtimassa muusta mukavuudesta.