— Näkemiin, rakas, — sanoi Leena hämmästymättä, sillä hän alkoi jo tottua Uuraan jyrkkään käytökseen.
Seuraavana iltana hän kuitenkin tahtoi udellen päästä Uuraan salaisten ajatusten perille, vaistomaisesti tuntien niiden olemassaolon.
He istuivat nyt aina kulmahuoneessa lukien tai jutellen, ja Leena soitti toisinaan pianoa ja lauloi säestäen itseään. Mutta sinä iltana hän oli pukeutunut niinkuin tiesi Uuraalle olevan mieluisinta ja oli liikuttavan hellä, mutta samalla pidättyvä. Uuras ei saanut suudella sormenpäitäkään. Aina Leena kuitenkin liikkui lähellä, silitti hänen tummaa päätään, hyväili kättä ja katsoi hymyillen silmiin, puhui hiljaa, melkein kuiskaten ja hyräili viehättävän leikkisästi jotakin lemmenlaulua.
Uuras ei sitä kauan kestänyt. Hän veti nuoren rouvan polvelleen ja taistelu alkoi.
— Suutelo ei ole suutelo, ellei sitä anneta, — sanoi hän Leenalle likistäen hänen kättään.
— Suuteloista on maksettava korkeampi hinta kuin sinä olet suorittanut. Minä tahdon sinut itsesi kaikkinesi, salaiset ajatuksesi, elämäsi suunnitelman, kaikki, kaikki!
Se oli äkkirynnäkkö, ja Uuras päätti torjua sen yhdellä iskulla.
— Hupsua, minulla ei ole mitään salaisuuksia!
— Näen sen silmistäsi, kuulen äänestäsi, aavistan ja tiedän…!
— Miksi sitten kysyt?