— Alva rakas, eikö olisi parasta, että jättäisit kaikki intoilusi?
Maailma ei koskaan tule sen paremmaksi kuin se nyt on.
— Ei, kyllä minäkin sen tajuan, sain vaivoin sanotuksi, samalla kun nyyhkytykset saivat uutta yltyä oman naurettavuuteni ja mitättömyyteni tuntemisesta.
Heikkiä se tuskastutti, ja hän yritteli lohdutella vanhoilla mieliteoillani, että luettaisiin ääneen yhdessä ja siitä keskusteltaisiin — se oli ollut mielitekoni ja Heikin kauhistus, eikä siitä oltu koskaan totta tehty — taikka mentäisiin teatteriin, kyläilemään. Mikään ei auttanut. Heikki tuskastui ja pitäen minua sairaana otti syliinsä viedäkseen huoneeseeni.
Se oli jo minun kestääkseni kurjuuden huippu, niin kömpelöä ja hullunkurista, että itkuni muuttui nauruksi. Näin itseäni suurella ponnistuksella väkisin kannettavan pois ihmisten näkyviltä kuin uhittelevaa, pahaa lasta. Naurustani Heikki riemuitsi, mutta kun itkuni ja iloni lopulta asettui, sain kuulla suoria ja ankaria sanoja.
— Sinä olet ollut suunniltasi pitkät ajat, puhkesi hän puhumaan. —
Näyt luulevan, että minä olen sokea sellaista älyämään.
— Niin totisesti luulenkin. Tällä kertaa et edes aavista mielentilani synkkyyttä.
— Älä sentään tekeydy traagilliseksi.
— Oh…
— Sinä olet täydellisesti muuttunut Tajun syntymän jälkeen, kohta en huomaa sinussa mitään tuttua, jatkoi Heikki.
— Se on kohtaloa, elämääni, sille en voi mitään enkä tahdokaan sitä muuttaa.