— Juuri senvuoksi sitä kaikki uskovat. Jos vain pahan pääkseni saan, panen vaikka hyttyset haukottelemaan. Ja kun he kerran nauravat, niin tulkoon vaikka Belzebubin muorin muori: uskoa hänen pitää!
— Sellainen on kyllä tapaistasi ja oikeutesikin. Olethan vielä lapsi.
— Sen asian laita on nyt sentään hiukan toisin, mamma!
Minä jäin katselemaan hänen kasvojensa ilmettä, ja surumielisyys nousi ahdistamaan mieltäni. Minun oli niin vaikea ymmärtää, että hän oli kehittymässä mieheksi.
— Minulle sinä olet aina poikanen.
— Minkä minä sille mahdan, että aika herättää ajatuksia. Mikään ei ole nykyään mahdotonta. Kaikki on yllätystä. Ihmishenki ei väliin ole napinkaan arvoinen. Kuka tahansa katujätkä voi ampua meidät kuoliaaksi tällä minuutilla, puhui hän lakkiaan hypistellen.
— Sen pahempi, onhan sekin totta.
— Nyt ei ole kellään meikäläisellä aikaa olla lapsi ja käydä kotitanssiaisissa. Helpompi on toimia, suunnitella, seikkailla!
Hän pyöräytti minua eteisessä, pujahti ovesta ulos ja mennessään alas portaita vihelteli hiljaa. Se oli tullut hänen tavakseen.
Syksy oli samea ja raskas. Myrsky painoi sateet mereltä kaupunkiin, ja tuulen viuhuminen säesti ihmisten tuskaista mielialaa.