— Silmäsi ovat niin kummallisen suuret ja säteilevät. Teet minut uteliaaksi.
— Niin, näes, ensi vuonna meitä on neljä perheenjäsentä.
Heikki oli hetken vaiti, mutta kasvojen ilmeet puhuivat liikuttavasta hellyydestä, ehdottomasta ilosta. Hymy ei ollut vain iloa, se oli enemmän: luonnon riemua, hetkeen pysähtymistä, kaiken muun unhotusta. Elämänihme oli yllättänyt hänet kuin valon välähdys, huikaisevana ja lämmittävänä. Yhteenkuuluvaisuuden tunne yhdisti meidät hiljaisessa hetkessä.
Hän kääri peitteen hellästi ympärilleni pehmeillä ja suojelevilla liikkeillä. Se oli niin juhlallista.
— Kiitos, Heikki, minun on oikein hyvä olla. Mene sinä kouluun — muutoin myöhästyt. Älä anna pojille tänään jälki-istuntoa.
— En, vaikka pöydälleni hyppisivät, vakuutti Heikki nauraen.
Hänen oli vaikea lähteä. Ovelta hän kerran vielä palasi puristamaan kättäni.
Mielialani vaihtelevat, mutta pohjalla asuu nykyään alati tuo kumottava tunne — edesvastuuni jostakin, en tiedä tarkoin mistä. Se on saanut minut ryhtymään puuhaan lastenseimen hyväksi. Sellainen laitos tuntuu kuitenkin tässä kaupungissa olevan perin outo ja valtahenkilöille vastenmielinen, eikä kansakaan sitä tunne.
Ystäväni, toimittaja, kyllä tajuaa asian ja kehoittaa kirjoittamaan lehteen.
Olen tehnyt niin ja saanut aikaan kiivasta sananvaihtoa lehdessä ja sen pahempi, se heijastuu myös kotielämäämme.