— Onko lapsi terve? kysyin häneltä.
— No, niin terve kuin rouvan oma poika tuossa, sanoi hän pidellen lastaan sylissä.
Taju hääri ympärillämme ja kurkotti kädellään vaimon pienokaista.
Minä en huomannut lapsessa mitään erikoista ja menin seimeen asiaa tiedustelemaan.
— Poika on ollut tulirokossa ja kesii parastaikaa. Tartunta on varma, sanoi ylihoitaja.
Minä tunsin veren pakenevan sydämeeni, ja huone musteni silmissäni.
— Taju — Taju!
Riensin kotiin ja kylvetin lapsen, tein kaiken voitavani ja kuitenkin — yhdeksän päivän päästä Taju sairastui.
Heikin täytyi muuttaa pois kotoa, sillä minä en tahtonut luovuttaa Tajua sairaalaan enkä olisi voinutkaan. Minun oli nyt taisteltava lapsesta. En saanut antautua mietteisiin, en syytellä, en kysellä. Lapsen kuumeisessa maltittomuudessa tunsin unessa näkemäni pedon kädet, jotka ulottuivat yli turvallisen kaupungin, tunkeutuivat milloin mihinkin kotiin. Minä itse olin ne johdattanut luoksemme, pannut alttiiksi kalleimpani; olinhan uhmannut ja tahtonut uhrata.
— Taju-mees, äidin oma pikku mees!