Ja nyt olin saanut rakkaan olennon, oman pikku Tajuni, jolle tosiaan voin antaa kaikkeni. Olin maltiton saadakseni palvella, vaalia, kieltää itseltäni oman mukavuuden, täyttää elämäni tyyten hänestä; ei mitään tarvinnut jäädä itselleni.
Heikin kanssa olimme ennen aina väitelleet elämän pohjimmaisista syistä, sillä ne asiat askarruttivat mieltäni ahkerasti käydessäni Tajun kanssa.
Kerran olimme hautuumaalla, ja siellähän elämän vakavuus väkisinkin astuu eteen.
— Miksi lapsemme syntyy? kysyin äkkiä. Heikki hymähti ja joutui ymmälle, vaikka onkin tottunut yllättäviin kysymyksiini.
— Kylläpä sinä voit kysyä!
— Niin, näes, sukupolvet lepäävät näiden kivien alla. He ovat aikoinaan astelleet näitä samoja polkuja ja miettineet samoja asioita kuin me nyt. Ehkä olleet vailla jotakin pientä vivahdusta, jonka me tiedämme, ehkä uskoneet toisin. Mutta mikä on se lisä, josta voisin saada lohdun — että meidän lapsestamme tulee täydellisempi heitä ja vanhempiaan. Jos sen saisin — niin olisihan se mittaamatonta onnea, ikuisuuden itu!
— Toistaiseksi meillä ei ole varmuutta siitä, että kehitystä, jota tarkoittanet, olisi olemassa tai meidän huomattavissamme, sanoi Heikki. — Tunsimmehan nämä ihmiset tässä sukuhaudassa. Tuskin he ovat vielä maatuneet, mutta heidän muistonsa on haihtunut. He ovat meille vain multaa!
Meidän lapsemme käy samoin! huudahdin.
Samassa lapsi liikahti minussa, ja vapauttava elämän laine hulmahti ylitseni pyyhkäisten pois kuolemaa ja katoavaisuutta kaulaavat ajatukset. Mitä merkitsee se, mitä en tajua, sen rinnalla, mikä elää ja on minun tällä hetkellä, tässä elämässä, jopa inhimillisen iän? Autuas ajatus ja rajaton riemu saada elää, luoda uutta lapselle, itselleni, puolisolleni, kokea, tuntea, tietää, nähdä, kuulla vielä tuntematonta…!
— Käyköön niinkin! sanoin jouduttaen askeleitamme pois kuolleiden käytäviltä. — Olkoon, ettei meillä ole tietoa ikuisuuden ladusta. Me elämme toki, ja riemu on siitä jo kyllin suuri kuolevaiselle. Eikö totta?