Kuinka monta taloa hän silloin olikaan rakentanut ja sen ohella valloittanut puolen kaupunkia vähääkään empimättä.
Vasta nyt, kun huolestuneena nuhtelin häntä yksin lähtemisestä, tulvivat hereät kyyneleet ehkä enemmän väsymyksestä kuin pelosta.
— Et sinä osaa pelätä vaaraakaan!
— Äiti, kuka se vaara on? kysyi hän vielä itkuisena.
— Vaara on sellainen, että se kurkottaa pitkät kätensä ottamaan, jos joku menee kauas kotoa.
Apu tarttui lujasti kaulaani, ja niin saavuimme kotiin.
* * * * *
Tätä nykyä matkustamme kaukaisissa maissa salin lattialla, johon on levitetty maailmankartta. Se leikki on niin todellista, että minun on ollut pakko hankkia kirjoja ja tutkia niitä ahkerasti, voidakseni olla oppaana. He nielaisevat ahnaasti sanani ja kuljettavat pikku sormiaan kartalla hyvin päättävästi. He vetävät minua kädestä eteenpäin näillä matkoilla tehden yhä uusia kysymyksiä, aivan kuin puistossa juostessamme.
— Äiti, kerro Roomasta! pyytää Taju.
— Paavista. Tanssiiko paavi? tiedustelee Apu.