He vetävät minua kädestä yhä kysellen ja leikkien, ottavat minulta kaikki luottavaisina ja itsevaltiaina. Me olemme nyt oppineet luvunlaskunkin alkeet. Milloin ja kuinka se on tapahtunut, en voi tarkalleen sanoa. Me viisastelemme ja ihmettelemme, kuljemme yhä löytöretkillä. Neekerit, punaihoiset ja valkoiset ovat kuin laskunappuloita, ja heidän suhdelukunsa houkuttelee vaikeisiin tehtäviin. Näin heitellään kuperkeikkaa kaikenlaisilla muistitiedoilla, kunnes tulee pakko ja halu saada merkitä paperille tietoja, joista ei saa tinkiä. Se tapahtuu aluksi tekstaamalla, ja lopulta opimme kirjoittamaan.
Apu leikkii kuvitelmilla, ihmetellen:
— Mitähän jos minä kiipeisin tuonne kirkon huipulle ja ottaisin pitkän tangon ja kolistaisin kuun alas? Taikka jos vain mittaisin kuinka korkealla se on.
Tuntuu tosiaan siltä kuin kuu olisi saavutettavissa. Taivas on laskeutunut merkillisen alhaalle, niin että kirkon huimaavan korkea viiri näyttää puhkaisevan sen ja uhittelevan kalpeata taivaankappaletta.
Toisinaan Taju vielä tulee hiljaa ja leikistä uupuneena koskettamaan kevyellä kädellä hartiaani kuin ohimennen ja painaa omalla avuttomalla tavallaan päänsä povelleni.
— Äiti, minä tulen syliin.
Me istumme hetkisen vaiti, ja lapsen jäsenten jännitys laukeaa, pieni suu jää hiukan raolleen, niin että valkoiset hampaat hohtavat helminä ja jalat ulottuvat polviltani maahan asti.
Samassa Apu jo nelistää noutamaan karkuria ja työntää rajusti Tajua, vaatien:
— Minä keskelle!
Se merkitsee, että hänen pitää päästä lähemmäksi äitiä kuin Tajun.