He mukiloivat toisiaan, survovat kaatuneita paperisankareitaan, joita makaa läjissä, tehden niistä päättömiä ja jalattomia, kädettömiä ja aseettomia, ja rutistavat muodottomiksi omien kättensä ja ehtymättömän kekseliäisyytensä tuotteet, joita he viikkomäärin ovat ahkerasti valmistelleet.
Kun taistelun kuluessa yhä kiihtynyt hermojännitys on päässyt rehellisessä ottelussa laukeamaan, nauravat pojat kesken painiskelunsa, ja kaiken loppuna on sula sovinto.
* * * * *
Kun koulutunnit ovat päättyneet ja kotitehtävät suoritetut, järjestävät he leikkinsä ja elävät nyt vasta omaa elämäänsä ihan toisessa ajatusmaailmassa kuin tavallisesti. Toisinaan taas me viisastelemme ja kuuntelemme kaupunkia.
— Se puhuu, kuuletkos, äiti? sanoo Apu, suu auki pidättäen henkeänsä.
— Mitä se sanoo? kysyy Taju, joka ei koskaan usko "ihmeisiin".
Me avaamme ikkunan ja näemme korkeudestamme, neljännestä kerroksesta, kauas yli kaupungin kattojen, Tähtitornin vihertävän kummun, sen matalan, ruskeahkon puutornin ja kuulemme hiljaista humua, joka nousee epämääräisenä vilkkaan kaupungin keskestä, täyttää avaruuden, laajenee, kiihtyy ja jälleen vaimenee. Äkkiä halkaisee ilman kumea kirkonkellon läppäys ja hetken kuluttua toinen. Siihen yhtyvät vanhan venäläisen kirkon heleät ja nopeat soinnut hätäisinä, kiirehtivinä, hiukan hermostuneina yksitoikkoisella sävelellään. Avaruus tuntuu olevan ääntä täynnä, ja meitä sen aallot huuhtelevat lempeällä hyväilyllä. Se täyttää kotimme, suo turvallisuuden tuntoa ja taivuttaa mielemme kiitollisuuteen. Kerron pojille, mitä kaikkea kuulen.
— Nikolainkirkon kellojen mahtavat kumaukset vierivät kauas meren laakeita laineita pitkin.
— Ne kulkee sitten laivoissa ja kiipee mastoihin! jatkaa Apu touhuissaan.
— Ne julistavat merenkulkijoille kuolemattomuutta ja päivätyöstä palaaville korkeimman voimaa, joka täyttää ihmisten sydämet virkeydellä ja kiitollisuudella. Kellot ovat kaikkien ihmisten yhdistynyt rukous.