— Tule vain, Taju on aterialla. Meillä on pitkän nukkumisen jälkeen hirmuinen nälkä ja osaamme huutaa, niin että talo kaikuu, ja isä kuulee sen vaikka kouluun asti.
Heikki istahti rahille meitä katselemaan.
— Te olette siis oikein jo aloittaneet elämän, ottaneet vuoteenne ja käyneet.
— Se ihme on tapahtunut.
Heikki syventyi yhä hartaammin katselemaan pikkumiehen menettelyä aterioimisessa. Me unohdimme kaiken muun nähdessämme lapsen ihmeellisyyden. Se oli ihanaa taikaa, hetki onnea, iäisyyttä. Kuka tietää?
II
Taju on talon herra.
Me olemme kovin ihastuneet kiiltävään ammeeseemme, joka kannetaan äidinkamarin uunin eteen, talon turvallisimpaan soppeen. Siinä aloitetaan tärkeä toimitus. Taju huutaa riemusta säpien jaloillaan ja kurkottaa käsillään hoitajansa, Marin, sylissä, kunnes pääsee veteen. Hän kirkaisee kimakalla äänellä lyhyin ottein, pieni ruumis nytkähtelee eloisuutta, ja vettä räiskyy ympärille. Minä lepertelen lapsellisia sanoja, joita tuskin kukaan ymmärtäisi.
Kuivattuna ja yöpaitaan puettuna Taju kietoo käsivartensa kaulalleni, ja nykeröinen olento painuu turvallisena povelleni.
— Kullanmuru käy sanomassa hyvää yötä isälle. Taju tulee. Saako Taju tulla?