Pikku nainen, joka rakasti, ja häntä rakastettiin. He olivat nuoria, toistensa veroisia elämässä ja rakkaudessa. Ja kuitenkin rakkaus vaati heiltä julman uhrin. Anna oli antanut kaikkensa, ruumiinsa ja sielunsa, pannut alttiiksi elämänsä empimättä ja tinkimättä.
Toinen oli ottanut vastaan tuon kaiken ja elänyt täydesti ja sitten luopunut ja jättänyt lemmittynsä. Miksi…? Ilman selitystä, ehkä syyttä — oikusta. Hän sen yksin tiesi.
Ja Anna…?
— Käydäänpä katsomassa, sanoin.
Me astuimme pitkin katuja, joiden olemassaolosta minulla ei ennestään ollut tietoa. Matalien rakennusten keskestä nousi kirkko tiilinpunaisena ja sen kellot soittivat surunvoittoisesti. Iskut putoilivat painavina sammaltuneille katoille ikäänkuin kädestä pitäen taluttaakseen ihmislapsia katoavaisuutta ja maailman turhuutta ajattelemaan. Täällä ajatus auliisti tottelikin sitä kehoitusta, ja tunne vapautui kapinoitsematta tunnustuksille. Turhuutta ei silmä keksinyt näissä asunnoissa, ja katoavaisuutta julisti jokainen porras, kallellinen seinä ja luhistuva ihmismaja, joissa elämää kuitenkin syttyi, hehkui ja sammui.
Astuimme Annan ja hänen ystävänsä huoneeseen.
Lapsi lepäsi valkoisessa arkussa ikkunan edessä pöydällä. Nuori äiti oli jo osaksi seurannut häntä, vain hiukkanen eloa viipyi vielä ilmeettömissä silmissä.
Syvässä hiljaisuudessa elo jähmettyi, ja kirkonkellot löivät tahtia tyhjyyden soitolle. Se humisi korvissani kuin kaukainen meren pauhu. Tämä köyhä, pieni huone oli muuttunut ikuisuuden ja avaruuden temppeliksi, ja siinä oli annettu elämän uhri. Nuoruus hymyili vielä sen täytyttyä ainiaaksi jähmettyneillä kasvoilla. Ei tuskaa, ei valitusta. Hän sammui hiljaa — ehkä onnellisena kuolemasta, ehkä itse elämän sulouden maistaneena katkerimman maljan pohjalta. Vain rakkaus voi antaa tällaisen uhrin.
Kotiin tultuani oli sydämeni täynnä nöyryyttä, ja oman elämäni rikkaus velvoitti. Auringon läike lattiallani nosti kyyneleet silmiini, olin siitä niin kiitollinen, ja Tajun avuton, pikku olemus tuotti minulle pohjatonta riemua. Hänen läheisyytensä oli turvani ja suojeli minua tungettelevilta ajatuksilta. Mahtava, varmuutta antava voima tuki minua hänen kauttaan. Sitä en unohdu koskaan pettämään, sillä se on elämäni sisältö ja Tajun elämänoikeus.
Oliko rakkauteni Tajuun minulle ylin kaikesta? Minua kummastutti tämä varmuuteni. Mikä oli sitten rakkauteni Heikkiin? Olihan hetkiä, aikoja, jolloin hän oli ulkopuolella tunne-elämääni. Ja kuitenkin — olisinko tahtonut menettää hänet? Oi, ei!