ANNA. Tämäkin vielä! Sinä et käsitä, et voi aavistaa, mitä tämä kaikki minulle merkitsee!
MARIA. Anna, sinä et voi vähääkään irtaantua omasta itsestäsi etkä ajatuksistasi. Katsele kaikkea kuin olisit irti niistä, silloin saat tasapainon.
ANNA. Sinä voit puhua noin, (tuskaisena) sillä sinulla ei ole takanasi mitään — — — paheksuttavaa — — mitään rikollista!
MARIA. Mikä sinun on? En ole koskaan nähnyt sinua noin kummallisena.
Rikollista… miksi sinä käytät sellaista sanaa?
ANNA. Mitä sinä sanoisit, jos tuo poika olisi — — — taikka olisi voinut olla minun poikani.
MARIA. Minä olen aina aavistanut, että sinulla on salainen suru.
ANNA (istuu pöydän ääreen sohvaan). Jos se olisi vain suru! Suru on puhtaiden ja hyvien ihmisten tunne, minä en ole puhdas enkä hyvä. Voi, sinä et tiedä miltä tuntuu, kun syyn taakan alla vanhenee. Se entinen teko kasvaa, se aivan kuin juoksee perässäni ja tavoittaa kiinni. Minä torjun sitä pois ajatuksistani ja näyttelen viatonta ja hyvää ihmistä. Näyttää siltä kuin ei kukaan täällä aavistaisi minun hairahdustani.
MARIA. Minä en ymmärrä, onko sinulla ollut joku rakkaussuhde?
ANNA. On.
MARIA. Tietääkö miehesi siitä?