ANNA. Näinhän minä ruumiin!
MARIA. Et ole kuitenkaan varma, oliko se oma poikasi.
ANNA. Minä en koskaan katsonut poikaani. Sanottiin, etten sitten enää voisi siitä luopua, ja minun täytyi!
MARIA. Tahtoisitko, että poikasi nyt eläisi?
ANNA. Hän voisi tulla tänne koska tahansa ja katsoa minuun ja kysyä — kysyä, miksi minä hänet jätin enkä pitänyt itse? Mieheni ja Siljakin näkisivät hänet ja minun pitäisi ilmaista kaikki!
MARIA. Tunnustus on välttämätön, vain sillä tavalla voit sovittaa ja saada rauhan.
ANNA. Jos olisin yksin, saisin heittää tämän naamarin. Nyt minä olen valehdellut kahdeksantoista vuotta miehelleni. Sinä et tunne Augustia. Hän näyttää niin tasaiselta. Kaikki ikäänkuin liukuu hänen ohitsensa kevyesti, aivan kuin ei hän mistään välittäisi. Mutta kun hän ojentaa kätensä ja tarttuu kiinni, pitää hän varmasti. Heti kun tulin hänet tuntemaan, tiesin olevani kiinni, olin tahdoton, näin kaikki hänen silmillään, elin hänen elämäänsä… En uskaltanut ajatellakaan vasta tapahtunutta onnettomuuttani. — — Nyt on tunnustus mahdotonta. (Nousee.) Onhan Siljankin onni ja elämä vaarassa. Ajattele lapsi parkaa. Hänen pitäisi saada iloita elämästä nyt juuri, kun hänen nuoruutensa alkaa. Näetkös, minä en voi puhua!
MARIA. Entä poikasi? Tahdotko hyljätä hänet toisen kerran?
ANNA. Minä tahdon varmuutta.
MARIA. Suska yksin tietää ja hänen täytyy puhua. Sinä et voi itsesi etkä poikasi vuoksi olla kysymättä.