MARIA. Sinä olet äiti. Se voima sitoo ja lumoo. Sitä ei voi pyyhkiä pois mielivaltaisesti. Se tekee sinutkin vielä vahvaksi.
ANNA. Minä olen niin heikko, vain taakaksi omaisilleni. Mitä minä voisin tehdä? (Nyyhkii hermostuneesti ja istuutuu.)
MARIA. Paljon, paljon!
ANNA. Sinä olet niin varma. Se vahvistaa minuakin. Auta sinä minua, kysy Suskalta…!
MARIA. Voisin kysellä, mutta varmuutta et siten saa. Sinun pitää itse kysyä ja itse kuulla.
(Maria on mennyt ovelle ja palaa Annan kääntyessä häneen.)
ANNA. Päässäni uiskentelee, tuntuu niin kummalliselta, aivan kuin koko elämä siirtyisi minusta kauas… Ei vielä, ei vielä…! (Kääntyy Mariaan.)
MARIA. Asia muuttuu vaikeammaksi vuosi vuodelta. Kerran se on liian myöhäistä. Kerranhan valheetkin hautaantuu.
ANNA (istuu ja tuijottaa eteensä). August aavistaa jotakin. Voi, onhan se minussa näkynyt, sellainen Kainin merkki. Nyt hän saisi sen silmin nähdä, korvin kuulla. Maria, eikö ole parempi, että minä poistun, häviän… ja minun työni haudataan minun kanssani. Mieheni ja Silja saavat elää onnellisina!
MARIA. Tahtoisitko sinä haudata oman poikasikin sillä ostaaksesi miehesi ja Siljan onnen?