ORAS (katsoo kiinteästi Mariaan). Te sen sanoitte! Minä olen sen perinyt. Se on kuin tauti.
SUSKA (tulee vasemmalta). Hyvää päivää. Kävin tapaamassa neitiä, mutta siellä sanottiin neidin olevan täällä. Kun näin täällä niin rauhallisesti juteltavan, uskalsin tulla sisään.
MARIA. Onko teillä minulle jotakin asiaa?
SUSKA. On kyllä, vaan eihän sillä ole kiirettä.
PALVELIJA (oikealta). Hanna soitti, että eräs herra odottaa neitiä.
MARIA. Hyvä on, minä menen. (Suskalle.) Te voitte tulla meille. Hyvästi, herra Oras, miettikää sitä, mitä teille sanoin. (Menee vasemmalle.)
SUSKA (lähenee Orasta, ovat vaieten katselleet toisiaan). Oikeastaan tahdoin puhua teille, nuori herra! (Oras katsoo oudoksuen ja vihamielisesti Suskaa.) Tiedättekö, kuka minä olen?
ORAS. Olen kuullut ohimennen mainittavan harvinaisesta ammatistanne.
SUSKA. Te olette nuori, tuomitsette tutkimatta ja ankarasti. Ja kuitenkin me olemme samassa kaaressa. Katsokaas, toisille on syntymästä saakka pantu raskas syyntaakka kannettavakseen, toisille sälytetään se myöhemmin. Minun taakkani oli liian raskas. Minä en jaksanut, olin sokaistu, en nähnyt Jumalan vihaa ihmisten elämässä. Minä raivosin, tein julmia! Samalla kuulin aina sielussani äänen: teit julmia, teit väärin! Te, nuori herra, ette ole kuullut sellaista ääntä. Se pakottaa tottelemaan, ei anna rauhaa. Sen äänen käskystä minä olen täällä.
ORAS. Mitä te tahdotte?